Kävin katsomassa taide-esityksen. Näin viisi riviä paikallaan pysyviä päitä, niiden takana seitsemän pomppivaa päätä - tosi energisesti pomppivaa!

Jossain kohtaa näin huikean tanssijan nostavan jalan vauhdilla - AUTS, miltä se olis omassa lonkassa tuntunu. Alkoi itkettää, kun minulle tuollainen ei ole enää mahdollista, tuskin millonkaan. 

Minun edessä istui nainen, jonka kaunis asu teki minuun vaikutuksen: luonnonruskeasta joustosametista ommeltu pitkä mekko ja hartioilla eläväpintainen, kuin männyn runkoa muistuttava neulehuivi. Kun näin hänen kätensä, ymmärsin hänen olevan vanha. Välittömästi esityksen jälkeen menin kiittämään häntä iltani kaunistamisesta, ja kasvot nähdessäni yllätyin yhä enemmän, kuinka vanha hän oli. Miten hänen vartalostaan välittyikään niin jäntevä, vaikkakin herkkä mielikuva. Hän liikuttui ja puhui oikeastaan saman kuuloisesti kuin mummini joskus. 

Illan alussa huomasin lattialta tuolini edestä pienenpienen ruuvin. "Keltä tämä on tippunu?" Eivät tunnustanu, joten sain hypistellä sitä pitkin esitystä. Ja seurata, miten vieressä istuva lapsi selvisi kynsien syömisen houkutuksesta. Mihin mä muuten jätin sen ruuvin?! Taisin jättää sen sormistani viereiselle istuimelle... 

Ja mä tajusin jotain valtavaa omasta parisuhdetuskastani. Ylipääsemätön muuri on nyt murtunut. Enää minun täytyy kuskata ne muurin palat pois siitä edestäni. Ne kivet, joihin olen nenäni aina murtanut, ovat nyt irrallaan ja niitä on mahdollista siirrellä. Joka kerta kun nenäni hipaisee muurin kiveä ja olen valmis parkumaan siitä kuinka kamalaa siihen törmääminen on, voinkin lakata hakkaamasta päätäni siihen ja ottaa sen kouriini. Tänne näin, tuonne sinä kuulut, muurinkimpale. Pysyhän siinä polun vieressä että pääsen etenemään tämän muurin toiselle puolen. Psyykkistä työtä, päästää irti kahlitsevista mielikuvista. Joka kerta passittaa muisto menneisyyteen ja kurkistaa tulevaisuuteen päin: tuollahan on valoa ja tilaa, sinne pääsee nyt menemään. 

Oli tosi koskettavaa nähdä oma lapsi katsomassa sitä kaikkea, koska esitys kertoi hänen suosikkitarinansa keinoin rakkaudesta. Välillä suomensin lennosta jotain laulun sanoja, tiivistämällä aiheen yhdeksi lauseeksi. Olin ylpeä siitä että osasin tiivistämisen taidon, niin ettei tarvinnut tuputtaa itseäni liikaa lapsen korvaan kesken musiikkielämyksen. 

Esityksen jälkeen ostettiin ryhmän kannatustuotteina puseroita. Oli ihan tarvettakin, kun kotoa lähtiessä en ollu löytäny pitkähihaista puseroa päälleni, koetin vain huivilla paikata palelevat käsivarret. Lapset oli onnellisia saamistaan huppareista, ja nyt me ollaan samaa porukkaa ne puserot päällä! Yksi oli onnellinen siitä, että raha meni hyvään tarkoitukseen. Esiintyjät olivat kannatusta pyytäessään todenneet, että täällä Suomessa on bensakin niin kallista. Ja lasten kanssa vaatteitamme tarkasteltaessa todettiin, että itse asiassa tosi moni meidän vaatteista on ollut osallisena muidenkin ihmisten ilahduttamisessa!

Koululainen kommentoi myöhemmin, että oli hienoa ymmärtää jonkin verran englantia esityksen aikana, ja osallistua ostotilanteeseen yhdellä lauseella. Hänellä oli tapahtumassa mukana uskonnon kirja, jonka koealueessa oli aihe "mitä yhteistä ja mitä erilaista sinulla voisi olla jonkin toisen maalaisen ihmisen kanssa". Olin innoissani, kun nyt sain kysellä lapsilta, mitä tuttua ja erilaista he havaitsivat brasilialaisista ja kroatialaisista esiintyjistä. 

Minulta myös pyydettiin kyytiä. Sain ensimmäistä kertaa tarjota kyydin pitkäaikaiselle tutulle ja samalla näyttää lapsille esimerkkiä itselleni tärkeästä aiheesta: kaikenlaisiin ihmisiin suhtaudutaan arvostavasti. 

Ja loppujen lopuksi kaikista paras yllätys illassa oli eräs tuttava, jota en ollut moniin vuosiin nähnyt, ja jonka kanssa pääsin juttelemaan! Jatketaan kuulumisia seuraavalla kertaa, todennäköisesti jossakin live-tapaamisessa, koska minulla ei ole sometilejä. 

Tulkkina toimi nuori nainen, jota olen jo useamman vuoden nähnyt perheensä kanssa. Nyt hän oli jo hyvinkin täysi-ikäinen. Ehkäpä hänen hiusmallinsa sai minut muistelemaan omaa nuoren aikuisen vaihettani. Miten lyhyt se aika olikaan. Mitähän tuon naisen vanhemmat ajattelisivat, jos hän nyt ilmoittaisi löytäneensä itselleen sulhasen. Mitähän minun vanhempani ajattelivat aikanaan? 

Ennen kotiin lähtöä hipsin lavalle ja käyskentelin ympäriinsä tunnustellen, voisinko vielä saada jonkin väreen esiintyjien energiasta itselleni. Löysin yhden rekvisiittahuivin, headsetin ja kännykän. Kännykän kohta hakikin eräs esiintyjistä. Niinpä niin, vain muutama esiintyjä on näkyvissä, mutta sen pienen hetken mahdollistaa ison porukan työ pitkältä aikaa. Puoli vuotta oli tätä esitystä valmisteltu kuulemma. Siihen tarvitaan myös vähemmän vauhdikkaita, tylsän työn tekijöitä, jotka ei unohtele kännyköitään joka pöydän kulmalle. 

Ja illan opetus oli kohtikäyvä. Porukan johtaja kertoi, että hänen vaimonsa oli eilen illalla synnyttänyt heidän toisen lapsensta. Minä olin sisään tullessa ajatellut, että olen niin raihnainen ihminen, että minun ei olisi mitään järkeä enää kärsiä raskauksia. Tämä vaimo oli kuulemma synnyttänyt koronassa, kolme viikkoa etuajassa. Niin no, hmm....

No äh, nyt ei menny oikeessa järjestyksessä. Tuo ei vielä ollu se pointti, minkä illasta otin tärkeimpänä vastaan. Vaan sitten se mies kertoi elämästään Brasiliassa. Se oli ollut kurjaa, tosiaan. Lapset vakuutteli autossa palatessa toisilleen, että kyllä on varmasti ollu kamalaa jos äiti on jo kaks kertaa yrittäny itsemurhaa. Huh, onneksi ne ei siitä kuitenkaan järkyttyny suoranaisesti, toisaalta hyvä jos tuokaan aihe ei ole tabu... Ja sitten mies kertoi, miten hän oli kypsynyt kuitenkin anteeksiantoon myöhemmin elämässään. Ja nyt hän vetosi meihin: olkaa valmiita antamaan anteeksi toisillenne. No niin se.... Tilaisuudessa oli useampikin ihminen, joita kohtaan minulla on nyreyden aihetta hammaskolossa haudottavana. Niin että voiskohan sitä vähän hellittää huiviaan, kun kuitenkaan ei loppujen lopuksi isoista asioista ole kyse siinä, mitä minulle on tehty....

Sekin muuri on varmaan pala palalta raahattava uuteen uskoon. Mutta koko kirjoittamisen pointti tällä kertaa on se, että katsokaa miten paljon sisältöä sain käymällä taide-esityksessä - ja kuinka iso osa siitä olikaan itse esityksen antamaa? Kiitosplié kaikille, jotka tämän tapahtuman mahdollistivat, ihan fyysisenkin vaivannäön kautta - kyllä se kannatti! Mäkin sain pitkästä aikaa tekstin tänne aikaiseksi, niin hyvä taide aina innoittaa!!