Olen ollut nyt puoli vuotta kolmen lapsen äiti. Vaikuttavaa =) Olo ei ole hirmuisen ylpeä, koska vauva on ollut varsin helppo. Mutta huojentunut olen, iloinen ja hyvillä mielin. Ei se niin hirveää tosiaan välttämättä ole, tämä vauvaelämä edelleenkään. Eipä ne kovin vaativia olleet kyllä minun edellisetkään vauvat, mutta taisi se elämä kumminkin työläämpää olla niiden kohdalla. Nyt on vanhemmat lapset jo sen verran isoja, ja luontevampi ote vauvan hoitoon. Ja mieskin kotona, se täytyy aina muistaa. Ilman sitä mahdollisuutta olisi tottakai ollut hyvinkin työläs kevät. Joten joka tapauksessa, minusta ei ole tullut tähän mennessä mitään suurestikunnioitettavaa superäitiä. Ihan hissukseen olen muiden äitien seurassa. Ei oo selkä kipee, ei univelkaa, eikä mitään muitakaan kauheuksia.

Ja asia, mikä ei ole vielä puoleen vuoteen täällä blogissakaan ilmi käynyt: minun rakkauteni tätä vauvaa kohtaan. Sitä on onnellisesti, minä olen saanut tykätä kovasti tästä pienokaisesta. Olen nauttinut oikein runsaasta yhdessäolosta: ollaan katseltu toisiamme silmiin, ollaan höpötelty ja oltu ranskalaisia suudelmia paksun vauvanposken kanssa. Mutta nyt, huh hurjaa, hänestä on kasvanut touhuvauva ja onkin jo muuta menoa mielessä. Ei olekaan enää minun pötkövauvani, joka köllöttelee sängyllä äidin seurana, vaan on omia teitään kulkeva pikku ryömijä. Ja minä alan ensimmäistä kertaa kokea tätä puolta äidin rakkaudesta: on ikävä pikkuista! Etkö nyt pienen hetken vielä olis siinä minun eessä niin höpöteltäis mukavia? Eei, on kiire kääntymään ja kömpimään heti eteenpäin. Äiti ei olekaan enää elämän suurin ilo.

Mä oonkin sanonu joillekin, että tästähän se mun ura vasta urkenee, kun alan päästä tähän äitiyden makuun...

Se vain saattaisi vähän kummastuttaa, että miksi näiden hampaiden paikkausten piti tulla juuri nyt, enhän minä ole tarvinnut hammaslääkäriä kuin viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Kun nyt ne oli niin hankalat projektit tämän raskauden ja imetyksen takia. Mutta tässä pätee näemmä sama kuin monessa muussakin elämänharmissa: Älä kysy 'miksi', vaan 'mitä varten'. Tänään on kolmas ilta peräkkäin, kun vauva nukahtaakin itse omaan sänkyynsä. En olisi ikinä edes yrittänyt moista näin aikaisin, ellei motiivina olisi kohta koittava viisaudenhampaan poisto. Silloin on lopultakin otettava puudutus ja pidettävä se vuorokauden imetystauko. Joten aloin nyt jo etukäteen koettaa, onnistuisiko vauvan nukahtaa illalla ilman imetystä. Ja kas, se olikin ihan mahdollista! Edelliset vauvat on vieroitettu iltaimetyksestä pitkälti yli yksivuotiaina, ja ison huudon kera tietysti. Tämä oli siis suuri yllätys, ja melkoinen voitto nukutusten suhteen tästä pitkälle eteenpäin. Huonosti sujuvat nukutukset kun ovat piinallisinta, mitä olen elämässäni kokenut. Mutta tämä lapsi ei selvästikään tule kiristämään hermojani tässä asiassa, sen kyllä huomaa jo. Huh! Eli muutaman viikon toipumistuskaan verrattuna todella suuri hyöty. Pitää muistaa tämä, kun se hampaan poisto oikeasti koittaa...

Siispä tässä kuuden kuukauden vauva-aikani yhteenveto: Jumalan lähettämä vauva, ja Jumalan lahjoittama aika onnellisena äitinä viiden hengen perheessä. Elämä on arvaamatonta! Ja paljon parempaa kuin itse olisin osannut etukäteen kuvitellakaan. Ja tämä lapsi on vasta elämäänsä alkamassa, saamme hänestä varmasti vielä paljon paljon iloa koko perheenä!