Kuulin radiosta, kun juontaja lähes itkien puhui Arin menettämisestä. Uteliaisuus heräsi - mikähän merkkihenkilö nyt on kuollut ja kaikki tietää paitsi minä, kun vasta äsken avasin radion. Vastustin kiusausta lähteä sokeasti tyydyttämään uteliasuuttani netistä ja koetin edelleen keskittyä työhöni. Uutiset kuulostelin silti odottavalla korvalla, ja sitten sain kuulla: Sari Seppälä on kuollut. 

Hänen muistokseen vietettävän hiljaisen minuutin aikana tuli ihan itku minultakin. Siinäpä ihminen, joka on antanut itsensä pyyteettömästi muille ja ollut aina luotettavana ilon tuojana. Minä olen herkästi kateellinen ihannoiduille henkilöille, mutta nyt onnistuin olemaan surullinen samassa tilanteessa kuin muutkin. Ilahduttavaa. 

Tuota uutista odotellessani mietin surun kokemisen taitoa. Kuulosti ihmeelliseltä, että radiojuontaja uskalsi kuulostaa itkuiselta. Minulle näkyvästi sureminen on ollut opettelun takana. Ja ihan jopa surun tunteminen. 

En ole saanut riittävästi kokemusta siitä, että joku toinen olisi ollut surullinen minun puolestani. Ja niin olen elellyt eteenpäin olettaen, että ei minussa ole mitään surtavaa. Jos menee huonosti niin se pitää kestää ja siinä kaikki. Mutta tosiaan näinä vuosina olen askeleittain alkanut tunnustaa itselleni, että olen surun arvoinen koettuani jonkin hyvän menettämistä.

Ensimmäinen askel oli surra sitä, että minulla ei ole enää paljoa aikaa itselleni, kun kaikki aika menee lasten hoitamiseen. Se askel edellytti sitä, että tunnustin että minulla on tarve ja oikeus omaan aikaan. Sen jälkeen tuli mahdolliseksi surra, että sitä ei ole tarpeeksi. Sen jälkeen tosiasiat pystyy hyväksymään vapaaehtoisesti, ilman että kiukustuu joka kerta, kun lasten tilanteet häiritsevät minun rauhaani. "Tiedän, että kaikesta tästä häiriöstä huolimatta minä olen oman ajan arvoinen." Jos ei ole pohjimmiltaan sinut sen asian kanssa, että lapset kuormittavat minua ja joudun heidän takiaan luopumaan mukavuuksistani, tulee jatkuvasti kiukkuiseksi kun tilanteet siihen johtavat.

Ja en ole lapsiani näköjään vapaaehtoisesti hyväksynyt elämääni vieläkään. Aamulla pääsi suusta jotain kamalaa. Eräs valitti jotain minun mielestäni vähäpätöistä harmiaan. Vastasin, että minullapa on kolme lasta ja arvaa, tykkäänkö näistä aamuista?

Ainakin minulla olisi tämän jälkeen mahdollisuus osoittaa hänellekin, että olen surullinen hänen puolestaan. Aihetta piisaa niin paljon, että tuntuu toivottomalta kuin vuorenpeikkojen luolassa. Kaikki muut on kirkkailla keväthangilla tuolla ulkona, jaksavat elää hyvillä mielin eteenpäin.