Kokonainen vapaa päivä kotosalla. Söin kolmatta aamupalaa ja mietin, mihin malttaisi ryhtyä. Peräti jonkinlainen läsnäoloharjoitus? CD:ltä kuunneltu ohjattu rentoutuminen tai aistien kautta ympäristöön keskittyminen?

Päädyin toteamaan, että niiden kaikkien perimmäinen tarkoitus on saada minut kokemaan, että

minä olen tässä, minulla on hyvä olla.

Joten jos koen niin tällä hetkellä ihan ilman harjoituksiakin, niin siinä tapauksessa niitä ei tarvita enää. 

Ja tunnustellessani oloani päädyin laskemaan taas hengityksiäni ja liittämään jokaisen hengityksen yhteen elämäni vuoteen, niin kuin tein kerran aiemminkin. Ja oli taas hurjan valaisevia hetkiä. 

Tuosta tulee todellakin jännä olo, kun joutuu väistämättä kelaamaan vuosiansa tietyssä tahdissa, ilman mahdollisuutta seisahtua. Ja tahti on aikalailla nopea. Jos en muistakaan keskittyä hyvin, on yksi vuosi mennyt jo taaksepäin ilman, että kerkesin muistella siitä yhtään mitään. Niin kevyt on ihmisen elämä. Vuoteni kuin yksi henkäys. 

Ja toisaalta samaan aikaan on koko ajan läsnä tässä hetkessä ja voi vähän heijata itseään näiden aikakausien välillä, kuin jalalta toiselle. Yhtäältä koen kaukaisia kokemuksiani tarkkojen muistikuvien kautta, toisaalta voin katsoa itseäni juuri nyt, keskellä keittiötäni. Minä nyt, minä 4 vuotta. Minä 2 vuotta, minä nyt. Mahtuuko kaikki kokemukset ja erilaiset vuodet tähän yhteen kroppaan, minä nyt -ihmiseen? Aikamoinen pino, sisäkkäiset kerrokset. Olinko se minä, joka oli joskus kaksivuotias ja hihkui kotona estottomasti ääneen? 

Tällä kertaa uutta näkökulmaa elämääni avautui juuri tuonne varhaisvuosiin. Olen ajatellut niistä niin synkeästi pitkään, että nyt kun sydämeni on astellut eteenpäin ja osittain irtautunut joistain raskaista kahleista, minulle tulikin nyt ihan valoisa ja iloinen mielikuva itsestäni 2-vuotiaana. Lapsuuteeni ulottuu uusi valo täältä käsin. 

Voi että, elämä siis etenee. Tämä on iso asia, ja tulee ihan varmasti vaikuttamaan elämääni nyt eteenpäinkin.