Olin joskus Petri Välimäen pitämällä luennolla, aiheena masentuneen vierelläkulkeminen. Olen aina tahtonut olla iloksi ja ystäväksi sellaisille, kenellä on vaikeuksia päässään ja joiden vierellä tuppaa seurakunnassa olemaan tyhjä paikka. Ja olen päässyt olemaan ystävänä muutamille, ihan nollakoulutuksella, tällä hyvällä sydämellä vain. Joten kun kerrankin tuollainen pieni opetushetki oli tarjolla aiheesta, niin menin ehdottomasti mukaan. Ja yhden lauseen painoin siellä päähäni, painoin sen nimenomaan lauseena, koska sen sisältöä en vielä ihan käsittänyt. Miksi tärkeintä on: Pitää yllä toivoa?

Mutta nyt törmäsinkin tähän samaan asiaan miettiessäni, mikä se on tässä kotiäidin hommassa, mikä uuvuttaa.  Se on mukana siinä äänensävyssä, kun sanoo lapsille: "Miks te ette ikinä tottele?!" Tai siinä, kun lattialle lentää vauvan lusikka ja ajattelee: "Minä en saa tätä keittiötä ikinä siistiksi". Noihin lauseisiin kuuluu ihan selvästi sana 'toivottomana'.

Jos olisin vahtimassa kaverin lapsia, ja ne olis tottelemattomia, niin toki sitä jaksais olla esimerkillisen kärsivällinen ja keksiä näppäriä konsteja, millä saisi lapset tulemaan syömään tai lopettamaan riehumisen. Tai jos olen kylässä jossain, niin ihan mielellään saattaisin ottaa luutun käteen ja luututa keittiön kaapit puhtaan näköisiksi. Mutta kotona- - Kotona tuntuu erityisesti näin kesäloman loppumetreillä, että näistä lapsista ei ikinä tule tottelevaisia, tai että minä en ikinä jaksa pitää keittiötäni siistinä. Ja niin sitä lannistuu, eikä jaksa enää edes yrittää.

Mies kysyi, miksi en vaikkapa sohvalta noustessani vie samalla kirjoja hyllyyn ja niin edelleen, jos kerran toivon kodin olevan siistimpi. Niin, en jaksa edes yrittää, koska en usko tästä ikinä tulevan kunnollista. Jos koti olisi melkein siisti, niin tottakai. Silloin voisi ihan hyvin viedä ohi kulkiessaan vaatteen sinne ja toisen tänne. Mutta kun puhtaita pyykkejä on joka ainoalla pöydällä ja tuolilla, niin urakka on mielessä jo liian iso hoidettavaksi noin vain. Pitäisi olla oikea pyykinlajitteluhetki, että joku hoitaisi lapsia muualla sillä välin. Voi että, jos joskus saisinkin kokonaisen kodinsiivouspäivän, voi että. Tai onhan niitä mahdollisuuksia ollutkin... Taisi olla blogin ensimmäinen teksti sellaisen päivän mönkään menemisestä, jouluaaton aatto...

Niin, ja näin sitä on asuttu yli puoli vuotta tässäkin asunnossa, ja edelleenkin on kesken tätä ja tuota, ja toivottomuus on asettunut taloksi. On heitetty lusikka nurkkaan, sotkun sekaan. 

Mutta nykyäänpä tiedän sen väistämättömän tosiasian, että elämä on kiukkuisimmillaan kesäloman loppua kohti mentäessä. Joten ensi viikolla taas noustaan, aloitetaan uudet suurenmoisen hienot rutiinit ja aletaan olla ahkeria, kun lapset on hoidossa ja koulussa. Hoo hei! Olen aina muutenkin herännyt henkiin elokuussa, kun alkaa olla taas vähän avarampaa, viileämpää, koulunalkutunnelma. Tätä tosin täytyy sanoa livenä varsin varovasti, ettei tule keneltäkään neniin... Provosoiva vastarannankiiski, toinen nimeni!

​