Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 30. kesäkuu 2020

Kuinka tyttö/poika pakkaa lomalle

Kun minä lähdin pienenä leirille, viikkasin vaatteet ja asettelin Raamatun huolella laukkuuni jo monta päivää ennen lähtöä. Jotkut reteet leveili, että vasta lähtiessä pakkasivat nopeesti, mutta en ihan uskonu. Eivät vaan kehdannu näyttää, että ovat oikeesti jännänneet leiriä jo kauan. Jotkut taas soitteli kysyäkseen, millasen repun otan tms. Minulla ei ollu mitään tarvetta sellaselle. Ihan ite minä puhelimitse leirille ilmoittauduinkin aina. Jotkut kaverit taas jännitti sitäkin niin että piti yhdessä soittaa. En siis ollut vissiin tyyppityttö, enkä ehdottomasti poikamainenkaan. Jostakin kummasta minulle on kuitenkin siunaantunut lapsia, jotka taitavat olla hyvinkin tyypillisiä tytön/pojan edustajia.

Molemmille tuli kutsu kaverin mökille viikonlopuksi, ja valmistautuminen meni näin. 

Tyttö klo 16 ed. iltana: "Iik, mää lähen sinne jo huomeaamuna, pitää heti alkaa pakata!!!" Ottaa hienoimman nahkalaukkunsa ja soittaa kaverille 20 min puhelun: "Mitä mää ottaisin kengiksi, ei ainakaan näitä, nää on ihan tyhmät - - Ottaisinko nämä vihreet vai siniset farkkushortsit, mitä sää ottaisit? - - " Ja lisäksi sulloo laukkuun (äitiltä salaa) vähät meikkinsä, pets-lelunsa, ehkäpä myös lompakon ja piknikviltin. Hakee suit sait sukkelaan uimapuvun ja -lasit sekä lempipyyhkeensä, jonka käärii huolella rullalle keskellä olkkarin lattiaa. 
Lähdön koittaessa juoksee innoissaan ulos odottamaan kyytiä. 

Poika, tai siis pojan äiti 3 h ennen lähtöä: "Hyvä on, minä pakkaan sun vaatteet. Mutta mitä sä otat tekemisiksi mukaan?" Ei vastausta, pelaa Pleikalla tai kattoo Youtube-pelivideoita. 
2 h ennen lähtöä: "No okei, tässä on sun makuupussi valmiiksi pussiin laitettuna. Entä hammasharja?" Ei vastausta, sama puuha jatkuu. Äitiltä menee hermo: "Nyt oot omillas, enää en auta kun et kerta oo ollenkaan edes hommassa mukana!"
1 h ennen lähtöä äiti joutuu toteamaan mielessään, että pakko on laittaa pojan mukaan edes makuualusta, kun niin oltiin mökkiväen kanssa sovittu: "Makuualusta on sitten eteisessä, tiedoksi." Laittaa myös läjän puhtaita housuja lattialle niin että poika ehkä niihin kompastuessaan hoksaisi ottaa ne mukaan. 
Kun pitäisi lähteä: Pelaa huoneessaan. Äitin pää sauhuaa yhä sankemmin siitä häpeästä, että poika on myöhässä sovitusta aikataulusta. 
Puoli tuntia suunnitellun lähtöhetken jälkeen kaveri tulee hakemaan ovelta. Poika: "Äiti missä mun kännykkä on?!? Entä makuualusta?!" Höysyää pitkin kämppää huudellen. Pääsee matkaan viimein. 

No, molemmat viettivät onnellista aikaa kavereiden perheiden kanssa ja me erittäin tyytyväistä aikaa rauhallisessa kodissa nuorimman kanssa. Pahin hellepiikkikin taittui sujuvasti, ei tarvinnut koko lauman ininää kuunnella iltamyöhällä kun ei uni tule kuumassa. Meillä ei ole lähistöllä niitä mummoloita eli "tukiverkkoja" kuten aina kysellään, mutta onpa onneksi yksilapsisia perheitä, jotka jopa mielellään ottavat lapselleen toverin mökille viihdytysseuraksi. Ehkäpä joskus minäkin vastaanotan mielelläni kotiin kaverin yksinäistä kuopusta varten. Mökkiä kyllä en hanki. 

lauantai, 6. kesäkuu 2020

Kuka antais ratkaisut?

Googlaan
mies ei ymmärrä lasta
väkivaltainen 12 vuotias
lastenkoti peliajat

Kuvahaku
kookos kakut
Leivon kaurarusinakeksit ilman rusinoita, 
mutta ruokapöydässä: "vitun paskaa".

Googlatkaa mulle
milloin liikaa
what would real mother do
rakkautta tarjous

lauantai, 9. toukokuu 2020

jj

sunnuntai, 26. huhtikuu 2020

Ihme ja kumma - ei katastrofia

Varmaan joskus myöhemmin kiinnostaa itteäkin lukea, mitä meille kuului tämän koulu- ja päiväkotikatkon aikana. Oltiinko ihan räjähtäneitä ja valahtaneita. 

Niin, kumma kyllä, ei me ihan niinkään huonoon jamaan olla rämähetty. 

Odotettavasti olin alkuun ihka innoissani ja sen jälkeen jäntevyys on hiipunut. Esimerkiksi ensimmäisen etäterapian vietin metsässä, toisen takapihalla ja seuraavat kotona. Kotona ei oo yksityisyyttä taikka keskittymisrauhaa, joten vielä kannattais ponnistaa ulos sitä varten seuraavat viikot. 

Odottamaton draama erään vastuutiimini kanssa oli juur ennen aprillipäivää, mutta aprillipäivän itkut ja naurut siivitti mielen eteenpäin niistä paniikin päivistä. Ehkä siinä tuli kokemusta siitä, että vaikeista tunnetiloista voi päästä eroon, vaikka lapset onkin ympärillä. 

Periaatteessa tästä selviäis, kun on vaan koululaiset ja päiväkotilainen, eli ei sentään oo omia töitä päälle enää. Työt olis ihan mahdotonta... Vapaaehtoistyöt roikkunu joululta asti. En vaan oo tottunut tekemään keskittymistä ja tietokonetta vaativia hommia silloin kun lapset on kotosalla. Ja päivisin tietokoneet on joka tapauksessa koululaisten käytössä. Sain jopa muistutuslaskun kun en ollut tärkeitä papereita viikkokausiin päässyt käsittelemään. 

Kukin täällä aaltoilee jaksamistaan eri tahtiin, ja onneksi tosiaan eri tahtiin. 

Tässä välissä osallistuinkin kohtaamispaikka.info meidän seurakunnan etäjumikseen. Sen myötä tajusin, miks me ehkä ollaan yllättävän hyvin jaksettu: monet rukoilee lapsiperheiden jaksamisen puolesta. Vau. 

sunnuntai, 22. maaliskuu 2020

Nyt kun olemme ilmalaivoja

It's been a long time. Olen ollut pirteä, sujuvaan elämään kykeneväinen. Kunnes tuli pari päivää, jolloin lapset olikin koko ajan ympärillä kotona, eikä meinannu töitäänkään saada tehtyä. Ja olo sukelsi pinnan alle. Ensimmäisenä sellaisena iltana tajusin, että tästä on päästävä nopeesti ylös. Kun etenee "en jaksa"-tilassa, se jaksamattomuus tulee äkkiä ainoaksi ajatusympäristöksi, ja sitten siitä ei jaksa ponnistaa pois. Eipä siitä päättämällä taikka yrittämälläkään pois silti päässyt. Tänä iltana sitten kuitenkin on sen verran tuulahtunut olo, että tuli iltapinkfloydia kuunnellessa olo, että vois kirjottaa tänne. Eli kerrankin sellanen sopiva tila pohjan ja pinnan välillä: tarpeeksi synkkääntynyt että tahtoo tulla kuulluksi täällä kuvitellun yleisönsä ääressä, mutta tarpeeksi kirkastunut, että jaksaa jotain ajatella sanovansa. 

Yhden asian ainakin tässä olen eteenpäin oivaltanut, tai myötänyt. Kun pohjalta löytymisen illan jälkeisenä aamuna yritin vaalia hyvää mieltä ja sopua, totesin, etten onnistu. Ja tulin myöhemmin hoksanneeksi, että minä voinkin viimeinkin myöntää tämän: minulle on jotkin asiat vaikeita. Pahalla tuulella ollessani on vaikea ponnistaa hyvän mielen varaan. Lisäksi on vaikea saada aikaiseksi lukea Raamattua niin paljon kuin terveellistä olisi. Yksinkertaisesti myönnän sen. 

Tässä on jotain uutta, ovi raollaan eteenpäin. Itseään silmiin katsoneiden huoneeseen. 

Ps. Olemme ilmalaivoja, ruokakunnittain tyhjyydessä ajelehtivia yksiköitä, ei tietoa laskeutumispaikasta tai -ajasta. Vaaraksi kukin toisillemme, ei pidä lähestyä. Saattaa olla, että räjähdämme. Sillon räjähtäisitte heti tekin. 

Koululaisilla on etuoikeus repiä totisista asioista vitsiä. "Me aina yskästään reippaasti kämmeneen ennen kun ojennetaan kättä kaverille", vai miten tämän näppärästi näytetyn eleen nyt sanoin kuvailisi. 

Tästä väikähti mieleen yks kammottava tarina. Sain kalastettua hatarilla muistikuvillani netistä esiin kirjan nimen: Decamerone. Siinä 17 ihmistä pakenee Firenzessä riehuvaa ruttoa eristyksiin jonkin linnan sisälle. Viettävät siellä aikaa, kertovat tarinoita toisilleen. Keksivät pitää naamiaiset, mikä hauska ajankulu! Kunnes naamiaisissa väki hiljenee, kun näkevät muiden keskellä kävelevän käärinliinoissa kulkevan kumman hahmon. Kuka kumma kehtaa vetää näin rankkaa huumoria ympärillä vaanivan taudin tappavuudesta...?

"Kröäh KRÖÄH!"