torstai, 13. joulukuu 2018

Tavallisen ihmisen huvit

Oonko mä kertonu, että mulla on lääkärin toteama vaativan persoonallisuuden häiriö? En kai, en kirjoitellut keväällä tänne vielä mitään. No, sellaisesta sain kuulemma lähes täydet pisteet. Se oli hyvä kuulla, sen jälkeen on kehdannut koettaa vähän laskea vaatimustasojaan. Ei tästä piirteestä kuulemma eroon pääse, mutta on hyvä tehdä töitä itsensä kanssa, ettei vääntäisi elämää turhan hankalaksi. 

No, eilen oli loistava askel eteenpäin pois ylhäiseltä parvekkeeltani, missä seisoskelen tavisten yläpuolella. Annoin itselleni jouten olemisen hetken. Minähän en - tietenkään - ole koskaan jouten, arvaatte. Toki teen kaikenlaista epähyödyllistä, kun pakenen tylsiä kotitöitä. Mutta silloinkaan en ole tehnyt asiallisesti päätöstä tehdä nyt juuri tätä epähyödyllistä. Esim. kun ystävä kysyi, haluanko lahjaksi kynttilöitä, totesin etten minä koskaan istuskele kynttilöitä polttelemassa. Enkä koskaan malta keittää kotona teetä ihan vain istuskellakseni rauhassa pöydän ääressä. Vettä minä vain juon kun se ei vie aikaa. 

Yksi epähyödyllinen asia, mitä teen, on asmr-videot. Googlaa, jos on uusi ilmiö. Hoksasin ne joskus viime keväänä ja aloin käyttää niitä iltaisin, kun lapset riehui ja minun teki mieli paeta kauas tästä melusta. Olin saanut hyvät kuulokkeet, joilla sai vaimennettua ympäristön ääntä jonkun verran, ja sitten pääsin välittömästi pois tästä ympäristöstä keskittymällä videoiden katseluun ja kuunteluun. Sitäkin siis tein vain selviytyäkseni senhetkisestä tilanteesta. 

Eilen olin iltapäivällä sängyllä ja ajattelin jotain todella vaativaan persoonaan epäsopivaa. "Raskas työ vaatii raskaat huvit." Luonnostani minä vaadin itseltäni aina kaiken. Ei ole olemassa tilannetta, jossa olisi minun mielestä sopivaa höllätä suoriutumistasoani. Tai antaa lupaa ihan olla vaan, epätehokkaasti. Ja päätin katsella ajan kanssa pitkää asmr-videota. Ja siinä sängyllä makoillessani elämä näytti uudelta. Minä pötköttelen sängyllä, olen omassa kodissani ja saan olla rauhassa. Vaikka onkin lapset kotona ja häsää jotain levotonta olkkarissa. Elämä oli mullistavasti uudenlaista, kun saa vain olla olemassa. 

tiistai, 11. joulukuu 2018

Vaateläjät - ihan kiva

Parempi päivä!

Perhetyöntekijä kehui, että olen edistynyt paljon syksyyn verrattuna, hallitsen hermostumiseni selvästi paremmin. Ja totta se kai onkin. Juuri jutellessamme lapset äityi riehumaan olkkarissa, mutta minä en hiiltyny heti punaiseksi ja huutavaksi. Ja aivan - sittenpä lapset kohta taas laantuikin, kun tämä tilanne ei enää tarkoittanut automaattisesti suurta pauhaamista ja episodia. Ja me jatkettiin jutteluamme, minun ajatukset sai jatkaa kulkuaan vapaasti virraten ilman pyörremyrskyni puhkeamista. 

Joo, elämä on todellakin paljon sujuvampaa kun ei tarvii montaa kertaa päivässä olla aivan hajalla huutamassa, kun ei vaan kestä. Saattaa selvitä vastoinkäymisestä ilman että tulee "mä en kestä tätä"-olo. Kyllä se korvan takana kuiskuttelee, mutta en silti lamaantunu vaan etenen useimmiten. 

Lähtiessään perhetyöntekijä totesi, että eipähän meistä kenestäkään valmiita missään vaiheessa tule. Ja nyt sille lauseelle oli tilaa minussa. Uskoin sen, ja otin vastaan. Ja kohta katselin olkkarissa keikkuvia laatikoita, joissa on muutama projekti vielä vaiheessa, ja katsoin kaikkea iloisesti! Laatikotkin kuuluu ihan kivaan elämään, ei ne tarkota sitä että minä olen kesken ja jotain koko ajan pitäis. Kaikilla muillakin on jotain vaiheessa, pitkin olkkaria taikka muualla. Tai jos onkin joku, kellä on siisti koti, niin olkoon. Tämä on kuitenkin ihan tavallista ja osa elämää. Elämässä ei tarvii olla kaiken aina järjestyksessä. 

 

Ps. Ja iltarukouksessa tuli ihme ja onni: Rukoilin lasten kanssa ääneen ja tajusin, että anteeksianto tarkoittaa sitä, että eilisiä ei enää marista. Ei kenenkään eilisiä tekosia. Kukaan ei ole tuhma, ei laiska taikka ilkeä. Huomenna me ollaan kaikki puhtaita, ja SUURESTI ILOISIA!

maanantai, 10. joulukuu 2018

Driving fast

Ajamassa pimeää tietä,
tihkuttaa,
mieli etenee synkkää kuilua. 

 

Matkalla mummolaan, takana lapset, etupenkki tyhjä.
Ei miestä, sormuksia enää. 
Kohahduttavia uutisia minulla kerrankin. 

Ollapa jotakin, millä saisin huomiota. 
Saisin myötätuntoa, lohdutusta, muut tuntisivat jotain minun puolestani. 
Ihan suruakin. 

Mutta on vain kahdestuhannes viides päivä tätä elämää, jota en jaksa.

 

Kuussataa kilometriä Turkuun.
Edessä huominen, leikkaus, tuntematon kuilu sen perässä.
Onko elossa, liikkuuko sormet, tunteeko minua enää.
Kyyneleitä molemmat hihat täynnä.

Mutta ei minulla. 
Ei edes parkuvaa vauvaa, jonka ystävät ottaisivat minulta. 
Vain kaksi sosiaalista ja reipasta ihmisten ilahduttajaa. 
Joita minä en jaksa. 

Ei sen kummempaa. Kahdestuhannes viides päivä.

 

Ajoimme ilahduttamaan ystävää, joka esiintyy näytelmässä.
Mutta kesken näytelmän ohjaaja kääntyy penkissään minuun päin, hän nousee ylös
Sinä olet Superäiti!
Silmät innostuneina: Sinä olet Superäiti!

 

Joka päättää nousta huomenna ylös puoli tuntia ennen lasten herättämistä, 
sen kahdennentuhannennen kuudennen kerran. 

 

 

keskiviikko, 28. marraskuu 2018

Elämäni tiivistettynä 60 sisäänhengitykseen

Ei hätää, en ollut kuolemaisillani. Ei siis vilistänyt elämä silmien ohi filminauhana. 

Mutta jotain sinne päin tulin tehneeksi! Tulin ulkoa ja huomasin, että olen väsynyt ja kylmästä kankea, parasta varmaan istahtaa hetkeksi ihan vain olemaan, antaa kropan saavuttaa hyvä olo. 

Istuin nojatuoliin, mietin, mitä ajattelisin - miten saavuttaisin hyvän olotilan myös mielelle. Päätin istua siinä ainakin kuudenkymmenen hengityksen ajan. Tein kerran aikaisemminkin niin, ja se oli varsin tehokas tapa kokea sitä, että ei ole kiire lähteä mihinkään just nyt. Minulla on vielä montakymmentä hengityksenvetoa aikaa olla omassa rauhassani. Ihan kuin olisi ollut avarassa paikassa, vaikka mäellä, ja katsellut kauas ympärilleen. Ja sen jälkeen tuli hyvin levollinen ja kiireetön olo. "Minulla on kyllä aikaa olla rauhassa. En hätiköi minnekään.". 

Tällä kertaa ajatukset oli vikkeliä ja päässä alkoi vilistää ensin tämänaamuiset ajatukset, sitten eiliset, sitten nousi esiin viimeviikkoiset. Ja totesin, että antaa mennä vaan, minä pistelen ajatukset marssimaan jonossa tästä hetkestä koko ajan taaksepäin. Ja päätin kulkea taaksepäin vuosi kerrallaan, joka vuodelle annan aikaa aina yhden sisään- ja uloshengityksen verran. Huh, lähti iso pyörä pyörimään tasaista vauhtia. Ja olipa tosi ihmeellinen olo katsella tasaisessa rytmissä kaikkia vuosiaan taaksepäin. Hengitys oli riittävän rauhallinen, niin että yleensä sain kerkesin jokaisen vuoden mielikuvaa vähän tarkastella. Joutui siinä kyllä piiskomaankin itseänsä, ettei jäänyt pitemmäksi aikaa viipymään niissä ihmeen elävästi eteen tulevissa kokemuksissa. 

Ja niin sitä huristelin, takaperin lapsuusvuosiin asti. Ja koska kuusikymmentä ei tullut vielä täyteen syntymäni kohdalla, jatkoin samalla vauhdilla vielä pitemmällekin taaksepäin. Katselin, miten kuvittelin äitin ja isän elämän kulkeneen heidän tapaamisensa aikoihin ja ennen sitä. 

Silloin huomasin saman ilmiön, kuin kerran aikaisemmin dubloilla omaa elämänkaarta rakennellessani. Rakensin silloin pylvään, jossa oli yksi palikka jokaista elämäni vuotta kohti. Tein viereen toiset tornit myös muita perheenjäseniäni kuvaamaan. Ja lopputulosta katsellessa hämmästyin, kun huomasin, että eihän siinä ole kuin yksi tai kaksi palasta sitä elämää, jolloin asuin ihan itsekseni. Että näin pienessä ajanjaksossako minä olen identiteettini rakentanut aikuiseksi. Eipä ihme, että ovat jotkin asiat jääneet vähän heiveröisiksi, niin kuin omien elämäntapojeni tunnistaminen ja arvostaminen. Ja sama ilmiö lienee ollut myös minun vanhemmillakin: eivät he kovin montaa vuotta ole eläneet yksikseen, ennen kuin ovat naimisiin toistensa kanssa menneet. Joten heräsi myötätuntoisen, toverillinen ajatus äitiä kohtaan: samanlaisia etsimisiä ja löytämisiä hänkin on joutunut tekemään näin lastenhoidon ohessa. Etsimään oman itsensä arvon. Omat tapansa, verraten niitä edellisen sukupolven menoon. 

Joten jänniä löytöjä virtaa elämässä tätä nykyä. En jaksa alkaa edes kertoa, mitä kaikkea hyvää eilenkin tapahtui, kun muuten tulee liian pitkä teksti yhdellä kertaa luettavaksi. Ja tuota äsken kokeilemaani "elämänskannausta" suosittelen kokeiltavaksi muillekin! Toki sen voi tehdä rauhallisemmassakin tahdissa, itse voisin joskus kokeilla kaksi hengitystä per vuosi. Ja voihan sitä työstää paperilla tai vaikka lattiaa pitkin kuvitteellista aikajanaa kulkemalla. 

maanantai, 26. marraskuu 2018

Kas, japanilaisia ristikoita on kännykkäversionakin

Onkohan tämä hyvä vai huono suunta: parina iltana olen ensimmäisten hermostumisten iskiessä todennut lapsille, että menenpä sitten sänkyyn itsekseni, jos ei kerta hampaanpesuapu teille kelpaa. Eilen päätin jopa asentaa kännykkään jonkun pelin, jota voisin ilokseni pelailla, kun odotan, että menisivät itsekseen sänkyihinsä. 

Tämä on ainakin hyvä välivaiheaskel varmaan, että osoitan näin irrallisuutta lapsista. Ja jätän heille itselleenkin vastuuta vaikkapa siitä hampaanpesusta. Kunhan ei kovin montaa päivää menisi niin että he vastustellessaan jäävät ilman hampaanpesua. Loppujen lopuksi kuitenkin se pitäisi hahmottua heille omaksi vastuuksi: heidän hampaitaanhan heidän reikänsä vihlovat eikä minun. 

Ja entäs sitten se, että pelaan, onko se luvallista? Olen ollut tosi tiukka siitä, etten tuhlaisi aikaani joutavuuksiin. Ja käyttäisin aikaa mielellään sekä iltaisin että aamuisin Jumalan kanssa olemiseen. Siitähän se on ollut ainainen syyllisyys, kun en enää lue Raamattua yhtä säntillisesti kuin nuorena: yksi luku joka ilta. 

Mutta eilen oltiin oltu kirkossa, kuulin saarnankin, ja olin kotonakin ehtinyt syventyä aamupuolella Raamatun äärellä, joten ajattelin ihan hyvillä mielin ilahduttaa itseäni pelaamalla kerrankin. Se oli vapauttava kokemus. Mutta mikähän oli syynä siihen, että kännykkä ei antanut minun montaa minuuttia kerrallaan pelata, kun aina sitten sammutti itsensä omin päin?