perjantai, 4. lokakuu 2019

Diagnoosi löytyy parantuessa

En ole tiennyt olevani masentunut. Mutta nyt huomaan elämän muuttuneen paljon helpommaksi, olo on todella paljon kykenevämpi kuin pitkään aikaan.

Käydessäni hiljattain opiskeluaikojeni kaupungissa kuljin metsässä ja itkin muistellessani, että siellä asuessani olin vapaa ja onnellinen. Vallan toisenlainen ihminen. 

Mutta eilen yksin kotona kansanmusiikkia kuullessani minulle tuli se tunne: olen taas +++++, se iloinen vallaton tyttö niinkuin muinoin. Äsken menin stereoiden ääreen ja kolautin sisään Ultra Bra:n CD:n. Tämä sama masiina on palvellut minua itkettämällä ja tanssittamalla siitä alkaen kun lapsuuskodissa sen isältä sain. Äänenvoimakkuus lujalle, muhkeaa, vapauttavaa torviorkesteria ja häpeilemätöntä, kirkasta lauluääntä. Minä olen se taas: villiintymistä, suoraa huutoa, kyyneleitä, omaa tanssia. 

Kun alan siivota toisten sotkemaa vessaa ja näen olkkarissa talvivaatelaatikoiden sisältä pengotut läjät, reaktio on paljastavan uudenlainen. Pesen vessan ripsakasti loppuun, en siis itke ja valita suurella porulla, kuinka en jaksa tätä. Talvivaatteita kohdatessani päätän nimetä tällä kertaa laatikot selkeästi, jolloin homma hoitunee paljon paremmin kuin aiemmilla kerroilla. Nimetä laatikot - eipä totisesti kummoinen homma, ettenkö olisi sitä voinut milloin tahansa toteuttaa. Mutta yleensä yhden tuskastuneen ajatuksen mukana ylähyllyltä on aina vyörynyt päähän koko lasti niitä enjaksatätä-ajatuksia. Ja niiden seassa on sitten talvivaatteitakin hiljalleen raahustellut laatikoihin yksitellen, tuskastellen. En minä jaksa näitä, kukaan ei auta, minä en saa ikinä tätä kotia kuntoon. Vaivun jonnekin nyhjöttämään jaksamattomuuden ajamana. 

Masennustestin kun tein kaikista sitkeimmän jaksamattomuuden aikana, niin en saanut edes lievän masennuksen pistemäärää. Muistelen, että kysymyksistä monet olivat muotoa "oletko nyt --mpi kuin yleensä?" No niin, vertasin tietysti silloista hetkeä aiempiin lähivuosiin tiedostamatta, että olen ollut tavallista hankalammassa vaiheessa koko tämän ajan. Ei ollut käytössä kiikaria, jolla olisi voinut kurkistaa, millainen minun olo oikein olikaan vaikkapa kuusi vuotta sitten. 

No, whatever, on totisesti kivaa olla iloinen! Rupean tästä töihin =)

https://www.youtube.com/watch?v=a4JTdnNJ58g

perjantai, 20. syyskuu 2019

Poliisille, pliis

Tyttöni sai postiluukusta viestin "tuun murhaa sut ensi yönä. tv. murhaajat". 

Poika kuuli tapauksesta ja päätteli välittömästi että viestin kirjoittaja on se tyyppi, josta on aiemminkin soitettu poliisille monta kertaa. Se käy muitten kimppuun, valehtelee olevansa vanhempi kuin on ja tarvitsee kunnon opetuksen. Ei muuta kuin takavarikkokaapille rymistelemään esiin kaikista suurin Nerffi ja sitten vielä itse tehty puinen tikari. 

Minä olin juuri tullut keskustelusta, missä käsiteltiin perheemme väkivaltaongelmaa. Joten olin rauhallinen, en korottanut ääntäni, mutta puhuttelin lapsia suoraan silmiin katsoen. Onnistuin pitkittämään tilannetta ja puhumaan järkeviä. Löysin pitkään kadoksissa olleen kännykän ja annoin sen pojalle, jotta asettuisi pelaamaan sillä. (Tällaista ei ole koskaan tapahtunut: ota tästä ja pelaa jotain.) Asetuin seisomaan ulko-oven eteen puhelin kourassa: "Jos poistut tästä ovesta mukanasi minkäänlainen ase, minä soitan poliisit apuun."

Tilanne asettui, minä onnistuin tällä kertaa olemaan viisas kuin poliisi. Jatkoin jauhelihan paistamista, sitten pitikin siirtyä tuomarin peruukkiin. Pyysin tytöltä selvitystä, mikä kahakka johti tähän murhauhkaukseen. Tutkin kännykästä lähetetyt viestit ja osuinkin ytimeen: ääniviesti tytöltä kavereille "te ootte maailman tyhmimpiä, mä haluun tappaa sut ja sen toisen". 

Ovikello siirsikin meidät pikaiseen live oikeudenkäyntiin kaverin suhteen. Mulla oli paita nurinpäin päällä ja jauhelihat pannussa mutta en mää yhtään järkyttyny. Eilinen olikin ollu ennätysmäisen hurja mun elämässäni tölvimisien suhteen, joten kai siitä seurasi jotain hyvääkin, nyt ei enää kauhistuttanu kohdata syyttäviä ihmisiä  :D  

(Voi ei, olen niin kotonani että pierasin vaikka tuolla on lasten kaveri olkkarisssa. On niilläkin äiti, ei riitä olla paita väärinpäin päällä kotona ja lähes aina ilman rintsikoita.)

Mutta nyt on kaveri pyytäny anteeksi, jauhelihat paistettu ja poika näyttää lystikkäitä kännykkävideoita muille. Enää tarttis saada omat väkivaltaiset paaperot ojennukseen, ja jonkinlainen pitsapohja jauhelihojen alle. Meillä onkin ensimmäistä kertaa pitsaperjantai, pienimmän pyynnöstä.

Ei tässä mitään hätää, kun oma pää on kerrankin niin hyvin pinnalla ettei yhtään hermostuta vaikka tulis mitä! En edes chilikastiketta jauhelihaan lorottanu kostoksi kenellekään. 

perjantai, 9. elokuu 2019

Stockholm, Pennsylvania

Päätin käydä ulkona. Kun olin saanut hyvän olon torkahtamisesta ja jaksoin taistella erävoiton "emmä mitään jaksa"-kierteestäni.

Sain ison ihokosketuksen ilmaan, koko käsivarsilla ja hartioilla. Ajattelin, että jos miehet kattelee, niin voin ihan rehdisti todeta olevani kaunis ihminen. Ja tottahan sitä huomio saattaa kiinnittyä saavuttamattomaan. Kun metsään päästyä itikka kiinnitti ihooni huomiota, pienen hätistelyn ja häiriintymisen jälkeen hoksasin, että sama juttu hänellä. Paljas iho nyt vaan väistämättä herättää hänen kiinnostuksensa, eikä hän sille mitään voi. Joten ei minun tarvitse kimmastua siitä sen enempää. Kävelin eteenpäin, enkä muita ihostani kiinnostuneita sen koommin tavannutkaan. 

Ja siellä oli iso harakan pesä, en oo aiemmin niin läheltä sellasta tarkkaillukaan. Lähelle tuli lintuja. Hoksasin jopa miettiväni, mitähän lintuja ne mahtaa ollakaan. Ehkä keltasirkkuja, tosi söpöjä kumminkin, kerrankin tarkkailtuna. IIIk, myös krokotiili loikoili vedessä rantapusikon raosta nähtynä! Ja sorsa pelmahti ihan läheltä, meni veteen. Ui sen krokotiilin ohi, joka ei kuitenkaan kääntäny päätään. Kai se oli sitten tosi hyvin naamioitunu puun karahka. 

Jotain perhosen tapasia lenteli lähellä vettä. Mutta ne ei uhannu tulla minua kohti. Totuin pitkään seisoessani siihen, että metsä ympärillä on turvallinen. Ihollani ei ole mitään hätää, ei yhtäkään itikkaa, eikä puista tipu mitään punkkeja tai muita. Voin kulkea niin että oksat osuu minuun niiden ohi mennessäni. 

Suovilloja notkui kolmisen kappaletta eri paikoissa. Suopursun varpuja, otin yhden mukaan. Siitä tuli tosi vahva tuoksu vaikkei mitään kukkaa ollut enää, jopa sormet alkoi haista heti siltä. Välitön hyppäys lapsuuden mustikkametsään siinä tuoksussa!

Olen tottunu nauttimaan metsän jutuista, vaikka oonkin keskellä kaupunkia. Keskellä junan, uimareitten ja tennispelaajien ääniä voi ihan hyvin kokea rauhaa käkkärämäntyjä katsellen, suonsilmäkettä varoen ja ötököihin totutellen. 

Tämän jälkeen kotona satuin kattomaan elokuvaa, joka oli ihan minun tahtinen ja tyylinen. Lue otsikosta. Se niittasi kannet ajatuksiin, joita tänään ollaan käyty. 

Vangitsemalla muita minä vangitsen itseni. Hallitsemalla opetan heille elämäntavan toimia hallitsemalla. Hallitsemme itseämme, pyrimme hallitsemaan toisiamme, emme enää elä. Eläminen kai edellyttäisi sitä, että suostuu johonkin odottamattomaan. Jota en hallitse minä. Voiko luottaa, että ulkopuolellani on silti jonkun hallinta voimassa? Jolla on hyvä tahto minua ja muitakin kohtaan, minun ei tarvitse vastustaa hänen pyrkimyksiään.

         Thank you, Universum, for the thoughts that I have. Thank you for this moment. Ps. Take care of me when I forget all this. 

lauantai, 3. elokuu 2019

Ole iloinen siitä, millainen olet

Minua ainakin Jumala tuntuisi rohkaisevan siihen näinä päivinä. 

Olen ison kynnyksen huipulla ja kokeilen varpaallani, miltä tällä uudella puolella tuntuu. Miltä täällä näyttää ympärillä. Hyökkäävätkö ihmiset vihaisina minua kohti, sanovatko minun olevan väärässä. Joudunko isketyksi takaisin entiselle puolen verissäni ja hulluja kuvitelleena. 

Mietin, voisinko hyväksyä itseni sellaiseksi kuin olen, esimerkiksi tämän hermostumisen kohdalta. Ehkä ei ole mahdollista päästä irti näistä hermostumisen hetkistä, vaikka korjaisin menneisyyteni vauriot kaikkialta. 

Tai ehkä sokerin pois jättäminen ja terveellinen ruoka, ja puolen vuoden päästä tervehtynyt kroppa saisi minusta kunniallisen ja yhteiskuntakelpoisen äidin...?

Tai sitten edelleenkin - ei. Ehkä minut on luotu juuri tällaiseksi, olen tosi herkkä ympäristön melulle ja hälyisyydelle. Siis nimenomaan omien lasten reuhaamiselle. Tai kukaties minut luotiin vähän kestäväisemmäksi, mutta se alkuperäissuunnitelma on jo kovasti kärsiny ja ropsahtanu. Kumminkin, voisiko olla niin että ominaisuuteni on tällanen suuri herkkyys, ja siitä seuraa paljon hermostumista, kun ympäristöni häiriköi minua. 

Aion ja haluan ehdottomasti eheytyä menneisyydessä iskostuneista vahingollisista ajatuksista ja toimintatavoista, mutta ehkä sekään työ ei muuta minua tyyneksi. Toki onhan minun osattava elää lasten kanssa niin etten käy niitten kimppuun. Mutta kenties ei ole tarpeen tavoitella sitä, että kestäisin kaiken ihan nätisti ja rauhallisesti. I don't know. 

Saisinko minä rakastaa itseäni, vaikka olenkin - tällanen  ?

keskiviikko, 3. heinäkuu 2019

Orava on totta

Lapsi toi äsken mun syliin tosi ison pehmolelun. "Ota sinä se", vastasin. "Ei kun se tahtoo olla sun sylissä." Ja otettuani sen vastaan minä osasinkin halata pehmolelua niinkuin kuuluukin. En ole koskaan elämässäni uskaltanut halata ketään uskoen näin vakuuttuneena, että hän rakastaa minua. Pehmolelujen taika saavutti minut nyt, kauan sen jälkeen kun oikeasti olin pieni ja yöllä vailla turvaa.

On tehokasta käydä terapiassa.