Päätin käydä ulkona. Kun olin saanut hyvän olon torkahtamisesta ja jaksoin taistella erävoiton "emmä mitään jaksa"-kierteestäni.

Sain ison ihokosketuksen ilmaan, koko käsivarsilla ja hartioilla. Ajattelin, että jos miehet kattelee, niin voin ihan rehdisti todeta olevani kaunis ihminen. Ja tottahan sitä huomio saattaa kiinnittyä saavuttamattomaan. Kun metsään päästyä itikka kiinnitti ihooni huomiota, pienen hätistelyn ja häiriintymisen jälkeen hoksasin, että sama juttu hänellä. Paljas iho nyt vaan väistämättä herättää hänen kiinnostuksensa, eikä hän sille mitään voi. Joten ei minun tarvitse kimmastua siitä sen enempää. Kävelin eteenpäin, enkä muita ihostani kiinnostuneita sen koommin tavannutkaan. 

Ja siellä oli iso harakan pesä, en oo aiemmin niin läheltä sellasta tarkkaillukaan. Lähelle tuli lintuja. Hoksasin jopa miettiväni, mitähän lintuja ne mahtaa ollakaan. Ehkä keltasirkkuja, tosi söpöjä kumminkin, kerrankin tarkkailtuna. IIIk, myös krokotiili loikoili vedessä rantapusikon raosta nähtynä! Ja sorsa pelmahti ihan läheltä, meni veteen. Ui sen krokotiilin ohi, joka ei kuitenkaan kääntäny päätään. Kai se oli sitten tosi hyvin naamioitunu puun karahka. 

Jotain perhosen tapasia lenteli lähellä vettä. Mutta ne ei uhannu tulla minua kohti. Totuin pitkään seisoessani siihen, että metsä ympärillä on turvallinen. Ihollani ei ole mitään hätää, ei yhtäkään itikkaa, eikä puista tipu mitään punkkeja tai muita. Voin kulkea niin että oksat osuu minuun niiden ohi mennessäni. 

Suovilloja notkui kolmisen kappaletta eri paikoissa. Suopursun varpuja, otin yhden mukaan. Siitä tuli tosi vahva tuoksu vaikkei mitään kukkaa ollut enää, jopa sormet alkoi haista heti siltä. Välitön hyppäys lapsuuden mustikkametsään siinä tuoksussa!

Olen tottunu nauttimaan metsän jutuista, vaikka oonkin keskellä kaupunkia. Keskellä junan, uimareitten ja tennispelaajien ääniä voi ihan hyvin kokea rauhaa käkkärämäntyjä katsellen, suonsilmäkettä varoen ja ötököihin totutellen. 

Tämän jälkeen kotona satuin kattomaan elokuvaa, joka oli ihan minun tahtinen ja tyylinen. Lue otsikosta. Se niittasi kannet ajatuksiin, joita tänään ollaan käyty. 

Vangitsemalla muita minä vangitsen itseni. Hallitsemalla opetan heille elämäntavan toimia hallitsemalla. Hallitsemme itseämme, pyrimme hallitsemaan toisiamme, emme enää elä. Eläminen kai edellyttäisi sitä, että suostuu johonkin odottamattomaan. Jota en hallitse minä. Voiko luottaa, että ulkopuolellani on silti jonkun hallinta voimassa? Jolla on hyvä tahto minua ja muitakin kohtaan, minun ei tarvitse vastustaa hänen pyrkimyksiään.

         Thank you, Universum, for the thoughts that I have. Thank you for this moment. Ps. Take care of me when I forget all this.