Minä olen helposti ärsyyntyvä ihminen, joten paras parisuhdetaitoni ikinä, minkä olen oivaltanut, on siihen liittyvä. Ei, en ole oppinut sietämään ärsyttävää puolisoa, ärsyttävyyden sietäminen on hirveän mahdotonta. Sen sijaan opin viime syksynä katsomaan toisen ärsyttävän käytöksen ohi ja ajattelemaankin hänestä rakastavasti! Se on suuri voitto, ja sitä olen päässyt toteuttamaan käytännössä jo monet kerrat.

Tämä taito tulee tekemään varmasti hyvää myös monissa muissa ihmissuhteissa. Voi tajuta, että ikävä käytös peittääkin taakseen heikoilla olevan, epävarman ihmisen. Sitten voikin ruveta superpsykologiksi ja sanoa rettelöitsijöille: "Ymmärrän, että sinua keljuttaa kun et saa tahtoasi läpi. Haluaisitko kertoa tarkemmin, miltä se sinusta tuntuu?" Just... Ei mutta, kyllä ihan oikeasti pystyn kuvittelemaan itseni katsomassa silmiin pahinta vihaajaani ja näkemässä, miltä hänen sisällään kenties tuntuu. Olen kuvitellut sanovani hänelle esimerkiksi tähän tapaan: "Sinulla mahtaa olla tosi kurjaa itsesi kanssa, minä näen sen". Tosin niistä saattaisivat tulla viimeiset sanani, tai ainakaan viimeiset ehjällä naamalla...

Esimerkkitapaus

Tätä ärsyttävyyden ohi katsomista pääsin käyttämään viimeksi pari tuntia sitten, kun tulin vauvan kanssa kotiin ja mies oli ollu pitkän illan kotona lasten kanssa. Rimpuutin ovisummeria ulko-ovella, että joku tulisi noutamaan ruokaostokset, joitten kanssa en olis itse päässy koluamaan vaunuvaraston kautta ylös kotiovelle. Kahdeksannen hälytyksen jälkeen mies sieltä vaappui vastaan, ja silminnähden ärsyyntyneenä. Oli ollu kuulemma hankala tilanne menossa juur. Sain annettua tavarat mölähtämättä mitään, mutta heti omassa mielessä nousi kiukku. Mutta vauva oli yhä vain hyvällä tuulella ja hiljaksiin rattaissa, niin minä ennätinkin nappasta kiukkuni hyppysiini tarkasteltavaksi. Mistä syystä minä nyt nousin kiukkuamaan vastaan, kun toinen oli ärtynyt illastansa?

Syytös, syyllistyminen, puolustautuminen, vastahyökkäys. Siinä koko kimpun kaava, tuttu ja monet kerrat käytetty. Tapaamishetkessä oli helposti oletettavissa toisen syyttävä mieli minua kohtaan. Olin asettanut hänet tähän liian rankkaan tehtävään: pitkä ilta, hankalat lapset. Ja minä tietysti jossain hauskaa pitämässä ja myöhään kotiin tulossa. Ja, askel kaksi: minä suutun tästä syytöksestä, näkymättömästä sellaisesta. Ja vastahyökkäys nousee tiskin alta välittömästi: "Entäs sinä itse, kuinka usein sinä olet illan poissa, ja plaa plaa jäkä jäkä jäkä!" Epäreilun syytöksen oletus siis siivittää minut heti hyökkäämään toisen niskaan ja kivittämään häntä ihan perustelluillakin vastaiskuilla. Auts auts auts, ja niin saisin taas rakkaan ihmisen nujerretuksi, ja jättäisin tyystin huomioimatta sen, että onhan hänelläkin oikeus oloonsa nyt.

Niin siis ajattelin, että miehellä oli selvästi ollut työläs ilta ja hänellä on täysi oikeus olla siitä ärtynyt tällä hetkellä. Mutta en nyt kuitenkaan mene hätiköidysti ajattelemaan, että hän haluaisi minua suorastaan syyttää asiasta. Antaa hänen olla rauhassa ja minä voin tuorein voimin tulla hoitamaan tilannetta nyt. Ja niinpä huomasin myöhemmin, että oloni muuttui jopa rakastavaksi. Toinen oli joka tapauksessa hoitanut illan kärttyisine lapsineen ja minä sain olla muissa hommissa. Joten hän oli tehnyt minua rakastaakseen hyvän työn, nähnyt vaivaa väsyneenäkin iltana.

Ja on todella ihana voitto, kun ei tarviikaan viettää tätä loppuiltaa toiselle kotkottaen, vaan valoisin mielin eteenpäin elellen!