Tänään oli hyvät mahikset selviytyä illasta. Vietin kuusi tuntia työpaikalla, ja itse asiassa en voisi paljon parempaa paikkaa itselleni keksiä, missä olisi sopivasti kaikkea hyvää oloani tukevia elementtejä. Hiljaista, hallittua toimintaa pienessä porukassa, siistissä ympäristössä ja hyvää ruokaa =)

Illalla pärjäsin jämäkästi itseäni puolustaen. Kun lapset alkoi riekkumisen, tulin lopettamaan sen ja tiesin, että pystyn tähän ilman hermojen menetystä. Mahtava tunne. Tosin ärtymys pukkasi hiukan pintaan, ja kun lapset kerta lähtivät fyysisiksi niin kyllä minäkin pistin vastaan sen verran, että pieni kulta päätyi itkemään. Eli kun hän kiskoi paitani helmaa, pidin kynsiäni niin että hänen käsiin sattui. Ei nyt ihan ihanteellinen tilanne, ei. Meni pari minuuttia kunnes lepyin niin, että olin taas lempeä hänelle. Sillä välin sanoin jotain varsin epäilyttävää: "Kun ihan selvästi käsken lopettamaan, niin sitten sattuu kun kerta jatkat". Mutta toisaalta: minullakin ON oikeus puolustaa itseäni, jos lapset ihan kiusantekoon rupeavat eikä sana tehoa. Toivon, että se puolustautuminen toteutuisi silti vielä tyynemmin, ilman että kenelläkään on syytä pelätä minua. Kyllähän he selvästi pelkäävät ja vissistä syystä. 

Mutta jämäkkyyteni riitti melko hyvään suoritukseen. Vain harvakseltaan nalkutusta, ei yhtään tolkutonta huutoa. Ja monta lämmintä ja kiireetöntä hetkeä: iltaluvut, moninaiset keskustelut, kosketusta jokaiselle. Kehuja hyvin menneestä kokeesta ja jaksetusta päivästä. Ja vaikkapa iltapalapöydässä kännykästä kuunneltu raamattuopetus, mikä oli ihan kelpoisaa lastenkin kuulla. Sillä ne rauhottui hyvin! Ei lähteny höpötys liian levottomalle linjalle, jossa kaikki vaan heiluu eikä osaa olla aloillaan. 

Joten todella hienoa elää tällainen päivä taas. Parasta oli taivaallisen maukas sitruunatäytepulla, jonka työpaikan keittiömiekkonen mikrotti minulle heti kun ilmaannuin päiväkahville. Ihan ilmaiseksi vieläpä!