Tänään luin Kaksplussaa, kun olin jemmannut kaikki parin kuukauden aikana tulleet lehdet joululukemisiksi. Siinä oli yks sivu, missä äidit paljastivat asioita, joita salaavat lapsiltaan: syön salaa karkkia, joskus saunon yksikseni, tai koetan kokata ilman että lapsi häärää innoissaan ympärillä. Joo, onhan minullakin toki jotain juttuja, mitä lapsilta piilotan – herkkukaapilla käymiset, parisuhteen kipakat taikka hellät hetket, tai synnytykseen kuuluvat ei-oikeasti-niin-pienet kivut. Mutta muuten, ajattelisin olevani varsin avoin kaikesta lapsilleni. Kuusivuotiaan poikani kanssa uppoudun mielelläni keskusteluihin köyhistä lähimmäisistä, pankkilainan ideologiasta, vauvojen saamisen rajoittamisesta ynnä muista mielenkiintoisista aiheista. Ja avoin asia perheessämme on myös se, miten minulla on ollut huonoja vuosia ja huonoa käytöstä lapsia kohtaan, tai että meille ei tule niin paljoa rahaa kuin töissäkäyville, tai että Jumala on nähnyt lapseni koko elämän jo ennen kuin minä tiesin mahassani ketään olevankaan.

Onko siis mitään, mitä haluaisin erityisesti peittää lapsiltani?

No joo, kun tarkemmin ajattelee, pyrin olemaan lasteni edessä se esimerkillinen aikuinen, jollaiseksi heitäkin tässä koetetaan kasvattaa. En siis pidä suurta melua siitä, että itse en siivoa tavaroitani joka ilta, hiippailen toisinaan herkkukaapille ruoka-aikojen välillä tai en noudata omia nukkumaanmenoaikojani. Silottelen siis lasteni eteen käsityksen siitä, miten aikuiset jaksaa noudattaa säntillisiä elintapoja aina kunniallisesti.

Mutta mitäs sitten tapahtuisi, jos lapset näkisivät minut inhimillisenä, jopa huonojen tapojen noudattajana. Äitikin kaivaa nenää eikä pese käsiään ja rymyää ruokapöydässä huonoon asentoon nostaen jalat viereiselle tuolille. Ja mitähän sitten, jos jopa osoittaisin hyväksyväni sen, että lapset eivät käyttäydy aina soveliaasti. ”No hyppikää nyt sitten vielä vaikka kello onkin jo kymmenen. Hyvä on, saatte karkkia vaikka onkin jo pesty hampaat. No pistä sitten ne eiliset housut kun kerta haluat. ”

Me ollaan miehen kanssa pykätty kyllä melkoinen säännöstö lastemme kotitavoiksi. Ei saa hyppiä sängyllä, ei juosta rymytä sisällä, ei pompita pöydästä kesken syönnin ja kaikki pitää yrittää syödä loppuun. Illalla pestään hampaat ja mennään ajoissa nukkumaan, ja sängystä ei sitten enää kitistä mitään. Sovituista menoista ei myöhästytä koskaan, ja jos lapsi ei kriittisissä asioissa suostu tottelemaan, niin homma tehdään sitten väkisin. Heistä voi siis hyvinkin tuntua kyllä siltä, että kotona ei saa olla kuin kotonaan. Aina on siivottava sitä sun tätä, oltava hiljaa ja muistettava tuhat turhaa sääntöä.

Tällä vaivaisella psykologian käsitykselläni voisin kyllä ajatella, että oikeasti lasten motivaatiota ja kykyä järjellisiin elämäntapoihin oikeastaan vain edistäisi se, että vanhemmatkin nähtäisiin inhimillisinä olentoina, jotka myös laistavat säännöistään, toisinaan. Että heilläkin on heikkoutensa, asioita, joita ei jaksaisi eikä viitsisi tehdä kunnollisesti. Se varmasti myös yhdistäisi perhettä – kaikki olemme samalla puolella viivaa, omin vaillinaisin taidoin tavoittelemassa näistä hyvistä asioista selviytymistä. Ei äitikään aina onnistu, eikä isä. Sitten oltaisiinkin taistelutovereita, eikä pomot komentamassa alaisiaan. Jokaisella olisi mahdollisuus kannustaa toistaan, rohkaista ja onnitella.

Tämä kuulostaa kyllä nyt nimenomaan siltä nykyaikaiselta kasvatuskäsitykseltä, josta esimerkiksi vanhempani ovat vähän huomautelleet: että selvästi näkyy huonot seuraukset siitä, että en ole ottanut riittävän suurta auktoriteettia lasteni yli. Ja seuraukset ovat itselleni ikävät. Niin juu, ikävät ovat olleet poikani uhmaikävuodet, sitä ei ole kieltäminen. Mutta kun olen ollut hänen edessä oma rehellinen itseni, hyvin epäonnistuvana, niin nykyään hän myöskin on juuri se ihminen, joka sanoo minua rakkaaksi joka päivä, ja kokee vahvasti surua minun suruistani.