Ei yhtäkään ihmistä ilman tarinaa

Ajatella: jokaisella maan päällä kulkevalla ihmisellä on oma syntymistarinansa. Jokaisesta ihmisestä on äiti, joka on alkanut aavistaa pitävänsä sisällään salaisuutta. Salaisuutta, joka kasvaa ja kasvaa, ja jota jossain vaiheessa aletaan jo katsella uteliaana. On äiti, joka joutuu/saa vastailla kyselyihin innokkailta tuttavilta, tilanteensa mukaan onnellisena tai kenties vaikka masentuneena. Ja on ajatuksia synnytyksestä, onko pelkoa, hätää, kauhistavia muistoja vai luottavaista odotusta. Ja kaikkien odotuspäivien päätteeksi tarina siitä, kuinka tämä ihminen syntyi maailmaan. Tarina elää äidin mielessä, voi olla että sitä kerrotaankin, mutta joka tapauksessa se jää tämän ihmisen synnytystarinaksi ja on hänen mukanaan koko elämänsä ajan. Kuinka se oikein meni, kun hän syntyi tähän maailmaan.

Ja jokainen meistä on sen arvoinen. Jokaisesta on jouduttu synnytyskivut tavalla tai toisella kärsimään, ja sitä emme voi itse estää. Ketään meistä ei olisi täällä, jos ei joku olisi meitä synnyttänyt. Ei sinua, minua, meidän rakkaitamme, eikä Suomi tuntisi vaikkapa Martti Ahtisaarta, ellei hänenkin äitinsä olisi hänen vuokseen vaivaa nähnyt.

Syyskuusta alkaen

Minä odotin tätä synnytystä innoissani viiden kuukauden ajan. Kävin kerran viikossa asahi-nimisessä jumpassa ja siellä aina elin mielessäni synnytyssalissa tai vauvan kanssa vuodeostastolla. Venytysliikkeitä tehdessäni kuvittelin, miltä tuntuisi nähdä vauva ensimmäistä kertaa, miten haluan rentoutua synnytyksen aikana tai että näin täytyy muistaa hengittää. Kerran myös kuvittelin kotona synnytyksen kulun, ja olkkarin pöytään nojautuen eläydyin jopa ponnistusvaiheen alusta loppuun.

Olin huomannut, että tämä vauva pyörii mahassa kukaties viisinkertaisesti edellisiin verrattuna, ja aloin pitää mielessäni sitä vaihtoehtoa, että ehkä hän on saanut napanuoran pahasti ympärilleen. Sen myötä päätin mielessäni, että tämä on ponnistettava sitten nopeasti ulos, eikös se ole se kriittisin vaihe, jos napanuora on huonosti. Kolmella ponnistuksella läpi, niin se minun päässäni oli.

Viimeisinä viikkoina katselin netistä, millaisia vaihtoehtoja olisi pystyasennossa ponnistamiselle. Sehän edesauttaisi ripeää ulostuloa ja tuntui tosi hyvältä noin kuviteltuna ainakin. Pääsin jopa käymään synnytyslaitoksella niin, että kätilö esitteli minulle synnytysjakkaraa ja kysyi, olisinko kenties niin rauhallinen, että voisin ponnistaa sellaiseen eeva-kävelytukeen nojaten. "Ihan mahdollista", arvelin. Kotona testailin sohvatyynyjen kanssa sopivaa asentoa nelinkontin, ja pakkasin synnytyslaukkuun "ponnistuskahvat" eli leveän saunatakin vyön, jota saattaisin tarvita, jos nojaisin sairaalasängyn päälle ja haluaisin käsillä hyvän otteen jostakin.

Hyvin suunniteltu, puoliksi tehty

Olimme lapsille puhuneet alusta asti, että joskus joulun jälkeen se vauva sitten syntyy. Ja tosiaan, jouluaattona oli ensimmäinen päivä, jolloin raskaus laskettaisiin täysiaikaiseksi, eli lapsella oli jo lupa alkaa syntyä. Ja eikös vain tapaninpäivän iltana alkanut tulla säännöllisiä supistuksia. Ne jatkuivat seuraavana päivänä, iltapäivällä muutaman tunnin ajan jo neljänkin minuutin välein, keskimäärin. Hankimme lastenvahdin yöksi ja minä lähdin sairaalalle tarkistamaan kuulumiset. No ei... Ei ollut vielä synnytys häävillä alulla, ja loppujen lopuksi supistuksetkin lakkasivat illan aikana. Mutta hyvä reissu se kumminkin oli.

Siispä jäätiin odottelemaan. Joka päivä ensimmäisen vähän vahvemman supistuksen tullessa aloin innolla odottaa seuraavaa. Parina iltana varattiin taas lastenvahtikin yötä varten valmiiksi kun supisteli vähän säännöllisemmin, mutta ei ei ja ei...

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olen niin vaipunut omaan ajatusmaailmaani, etten ole oikeasti edes rukoillut synnytyksen puolesta. Kuvitella, todella noloa! Niin omavoimainen. Joten sittenpä iltapalalla lasten kanssa rukoilin ääneen, että Jumala pitäisi huolen kaikista asioista: niin kotiväestä lastenvahteineen kuin miehenkin murehtimisista ja synnytyksen sopivasta sujumisesta. Niinpä sitten seuraavana aamuna viideltä heräsin siihen, kun kerrankin alkoi sellaiset jämäkät supistukset. Vieläpä säännöllisinä. Wow!

Niinpä laskeskelin mielessäni lastenvahtijärjestelyt päivän ajaksi ja lopuksi jäin kyttäämään nukkuvaa ukkokultaa kuin kissa aamutuimaan: heti kun se vähänkin enemmän liikahtaa, niin herätän ja kerron uutiset.

Jumalan järjestämällä aikataululla

Ja niin saateltiin lapset matkaan jännittävään päivään, ja jäätiin miehen kanssa kotiin rauhallista avautumisvaihetta viettämään. Tunti tunnilta sain ottaa käyttöön uusia rentoutumiskeinoja: aamulla sängyssä syvä huokaus teki hyvää, sitten otin käyttöön synnytyslaulun, miten nyt sellaiseen olin netistä saanu vinkkejä, testailin ystävän vinkkiä etukumarasta asennosta, tanssin varaamani synnytys-CD:n rauhalliseen tahtiin... Söin vähin erin ja välttelin lempimakujani, jottei jäisi huonoja assosiaatioita, jos joutuu jossain vaiheessa oksentamaan. Kun alkoi olla enää pari tuntia lasten kotiinpaluuseen, miestä rupesi polttelemaan, että eiköhän tässä jo lähdettäisi. Minä en olisi tohtinut lähteä vielä, kun kerta kivut olivat vielä kestettävissä kotikonstein. Torjuva vastaanotto laitoksella kummitteli mielessä. Mutta juuri parahilleen alkoi supisukset käydä kovaotteisemmiksi, niin että suostuin taksin tilaukseen 45 minuuttia ennen lasten tuloa. Mitä mainioin ajoitus =)

Olin jo takki päällä, kun tuli ensimmäinen kunnon itkemään pistävä supistus. Taksissa niitä ei onneksi tullut. Kuski kertoi, miten nopeasti hänen toinen lapsensa oli syntynyt ja jättänyt isän vallan paitsi koko synnytystilanteesta. Näitä tarinoita kelpaa aina kuulla ja varsinkin tuossa hetkessä!

Elämäni paras uutinen

Synnytysosastolle kävelin omin jaloin ja valmisteluhuoneessa riisuutuessani heittelin jo suoraan roskiin raskausvaatteet, joita en enää sairaalasta poistuessani tarvitsisi. (Peräisin hometalosta, ei sovellu kierrätettäväksi muille) Ja niin pääsin makaamaan sille tuomion pöydälle, missä olen muutaman kerran aiemmin saanut kuulla: ei vielä ollenkaan pitkällä. Ei välttämättä edes synny vielä näin laiskoilla supistuksilla. Ja nyt kätilö totesi välittömästi: seitsemän senttiä auki, siirrytäänkin samantien tuonne synnytyssalin puolelle. Minä aloin itkeä onnesta, ja itken taas tätä muistellessani. Olin tietämättäni päässyt loppusuoralle asti, ilman kovia tuskia, alkuvaiheen kipulääkkeistä neuvotteluita ja senttien kyttäämistä. Vauvahan kolkutteli jo ovella!

Synnytys ruuhkapäivänä, taas kerran

"Mene tuon käytävän perälle ja ovesta vasemmalle, minä haen isän", ja sinne kävelin sairaalapaita päälle kiskaistuna, oman synnytyssalin rauhaan ja koetokseen. Itse sain etsiä valokatkaisijan ja vessan, ennen kuin kätilö ja mies saapuivat. "Tuossa onkin ilokaasu päällä valmiiksi, oliko vielä jotain toiveita? Pystyasennossa synnyttämistä en voi luvata enkä kieltää, riippuu, saanko toisen kätilön avuksi." Sen hyvän luvan sain, että ei tarvinnut pysytellä makuulla, koska vauvan sydänäänet tulivat hyvin monitoriin minun pystyssä ollessanikin. Ja kätilö jätti minut miehen turvaisaan hoitoon ja kiiruhti muualle, koska osastolla oli ruuhkaa.

Joku oli sanonut, että anna kivun viedä. Vaikka niin mainostinkin synnytyksen odottamista, niin oikeasti olen varsin herkkä pelästymään kipujani tai huonoja tuntemuksia. Jännityn ja olen kauhuissani. Ja tässä vaiheessa supistukset kävivät töihin toden teolla, niin että yksin joutuessani olisin alkanut joutua paniikkiin seuraavaa supistusta pelätessäni. Mutta nyt me pääsimme miehen kanssa käyttämään sitä, mitä jo vähän kotopuolessa harjoittelimme: fyysinen läheisyys ja lämpimien käsien hieronta turvasivat minua joka hetki kun kivisti. Ja niiden turvin pystyin todellakin heittäytymään rennoksi kivunkin keskellä. Toinen ihminen pitää minua hyvänä, häntä vasten saan uikuttaa ja hän ei jätä hieromista hetkeksikään ennen kuin annan luvan. Näin etenimme, kunnes iski ensimmäinen sellainen nitistys, jollaista en olisi enää toista halunnut vastaanottaa. Välittömästi siitä päästyäni painoin kutsunappia ja pyysin kätilöä tarkistamaan tilanteen. Ja aivan oikein aavistin: oli tullut ponnistusvaiheen aika.

Sängyn päälle kömpiessäni kätilö kysyi, halusinko vielä sitä pystyssä ponnistamista. Ei tarvii, mutisin ja asetuin huojentuneena petiin pitkäkseni.

Ponnistustarpeen tuntemuksista minulla on olemassa tarkempikin analyysi, mutta ehkä parhaiten kokemusta kuvaa se, että tilanteen mentyä ohi toistelin vartin ajan itselleni aina välillä hämmästellen: "Minä selvisin siitä. Minä selvisin siitä!"

Ja niin oli viimein nähtävillämme oma poikamme, terveenä ja neljä kiloa painavana, silmiään availevana nyyttisenä.

Ja se napanuoraepäilys ei todella ollut turha: solmu siinä oli, mutta ei kuitenkaan ollut kiertynyt vauvan ympärille mitenkään. Joten nousee kiitos monesta suusta hänelle, joka kuuli niin etukäteen lausutut rukoukset kuin tuskissa tulleet parahduksetkin: "Jeesus auta".