Mikä on loppujen lopuksi ainoa tapa todistaa rakkautensa?

Eikö se ole sitä, että suostuu vapaaehtoisesti kokemaan jotain kärsimystä, saadakseen toiselle sitä kautta jotain iloa? Niin kauan kuin ilahdutan toista niin, ettei se minulta ole mitenkään pois, en voi ketään vakuuttaa siitä, että välittäisin hänestä oikeasti. 

Minustahan on oikein kiva ilahduttaa muita, se tuo helposti iloa myös minulle itselleni. Joten silloinhan se ei hirveästi kerro siitä, miten suuressa arvossa ilahdutettavaa oikeastaan pidän. Olisin valmis ilahduttamaan mielelläni ketä tahansa. 

Sama siinä tapauksessa että joku tekee jotain hyvää minulle. Esim. tänään kuulin kauniita sanoja toiselta ihmiseltä, joka tosin teki sitä työaikanaan ja niin hänen kuuluikin tehdä. Hän sai jopa palkkaa minun lohduttamisestani. Joten ilahduin toki, mutta en oleta, että hän paljoakaan rakastaa minua. Hänelle ei oikeasti ole suurtakaan väliä, vaikka minulle tapahtuisi mitä. 

Joten lopulta kärsiminen onkin ainoa tapa osoittaa rakkauttaan toiselle ihmiselle. Siitä hän vasta voi vakuuttua, että hänen voinnillaan on minulle väliä. 

Toki kärsimistä on pienemmässäkin mittakaavassa. Vaivaudun soittamaan, käymään, käyttämään omaa aikaani. Jotenkin näkemään vaivaa hänen takiaan. Ja tekisin sen iloisin mielin, mielelläni, ärtymättä. 

 

Siksi kai ihmislapsen on oltava vaivaksi vanhemmilleen, että hän saisi elämänsä lähtökohdaksi sen, että joku on nähnyt vaivaa hänen takiaan - rakastanut. 

Joten sitäpä kohti sitten, jos minä elämälläni aion mitään merkittävää tehdä. Ympärillä on heti useampi ihminen, joiden vuoksi olen nähnyt paljon vaivaa - kitisten. Joten minulla on mahdollisuus muuttaa vaivannäköni iloiseksi tekemiseksi. Kaikki mitä teen kotona, on sitä että haluan saada heidät kokemaan itsensä rakastetuiksi. 

Ja Jumala rakastaa minua joka hetki niin, että tästä edes vähän tulee mahdolliseksi. Kiitän eli vastaanotan samalla kuin annan.