Taas se iski, huonommuuden tunne siitä, etten minä ole tarpeeksi ahkera. En ole sellanen tehokas vanhanajan kotiäiti, joka saa tehtyä ne lypsyt sun muut kotityöt hyvällä teholla läpi päivän. Pitäis olla.

Se iskee aina, jos saa yhtään minkään välähdyksen "vanhoista ajoista", sillon alkaa nolottaa ja masentaa kun oon näin laiska. Hillun kotona ja mietin, mitä sitä hääräis seuraavaksi. Ja kuitenkaan en koskaan saa tätä kämppää kuntoon, pohjimmiltaan. Lastenhuoneen lelut pitäis organisoida parempaan järjestykseen, kunnon laatikoihin niin että lapselta iteltäänkin onnistuis niiden siivoominen paikoilleen. Pyykit rehottaa pitkin ja poikin. Ompeluhylly ois ollu näppärä järjestää vaikka tänään, se on niin pieni, mutta en kehannu, kun tärkeempiäkin projekteja on joka suunnassa. Eilen tuli tehtyä jotain sinnepäin, kun vein olkkarin kirjahyllyn alimmat kirjat toiseen hyllyyn, ylimmälle hyllylle. Kun pikkutouhuuja jo ylettää kaikille alimmille hyllyille, ja vetää kirjat varpailleen. No, olinpa sentään sen verran ajoissa, ettei vielä sattunu vauvan varpaaseen yhtään kertaa. Kun oli aika painavia kirjoja siinä alimmalla hyllyllä.

Millä minä lohduttaudun? Löydänkö joskus luvan olla tällainen, häärään monenmoisia juttuja, mutta tehokas kodin ylläpitäjä en ole. Vai oppisinko olemaan ahkerampi? Ehkä jos alan joskus käydä töissä, niin opin sellasen tehokkaamman vaihteen tähän touhuamiseen. Tosin kuulostaa jotenkin omituiselta, että kun kotonaoloaika vähenee yli 8 h päivässä, niin sitten kodin sais pidettyä paremmin järjestyksessä...?

Näitä mietin, aukaisin jo tämän tietokoneenkin, kunnes taapeliini heräs. Mentiin yhessä kylppäriin, otettiin housut pois, ja taas tuli pissi komeassa kaaressa vauvalta lavuaariin. Jes, tämä on meidän yhteinen juttu: vauvan vessatus. Sitä oon tehny aina vauvan kans, ja oon säästäny monen monta vaippaa, ja vauvan pyllykin pysyny kuivempana. Ja sitten sai antaa taapeliinin tutkia kylppäriä vaipattomana samalla kun ite laittelen pyykkiä ja muuta. Ja vauva oli iloinen!

Ja silloin tuli onni: minähän olen onnistunut pitämään vauvani hyvällä tuulella. Minä olen hyvä äiti, olen osannut olla läsnä lapselleni, jopa olla iloinen hänestä! Siinäpä sitä onnistumista, parhaasta päästä. Sain vieläpä eilen kuulla vanhemman miehen kehuja, hän sanoo että vauvastani näkee, että hänellä on kaikki tarpeet tyydytetty, on niin iloinen ja tyytyväinen vauva. Voi että, ei parempaa vois kuulla äitinä. Ihana, että joku oivaltaa sanoa kehut noin ääneen, äidin korvien kuultavaksi.

Toiset kehut, mitkä tuntui hyvältä kuulla, muistan viime keväältä. Vanhempaa poikaa mitattiin ja punnittiin, ja terkkari totesi että hyvin menee, kun reilusta pituuskasvusta huolimatta on painokin noussut samaa kyytiä. Ai että, minä olen kuin olenkin onnistunut ruokkimisessa, on tullut riittävästi proteiinia ja kaikkee. Ah.

Kyllä tuntuu kehut tai edes positiivisenpuoleinen palaute hyvältä. Tuleeko sitä sitten niin mahdottoman harvoin, onko se totta? Kaks kertaa vuodessa..? Olisko helpompi hyväksyä ittensä, jos tulis kannustavaa palautetta useemminkin? Vai pitääkö se ite vaan kyhätä: oot kuule tosi hyvä äiti: joka päivä väsäät viidet ateriat koko konkkaronkalle, et pauhaa läpi päivää kun täällä siivoilet, otat aikaa lasten kohtaamiseen aina välillä, osoitat iloitsevasi heistä... Elä välitä siitä, vaikka pyykit repsottaa ja tuossa on tommonen pahvilaatikkokasa vaatteita pengottavaksi, tää on ihan hyvällä mallilla tämä homma silti. Oot hyvä.

Kyllä, oikeesti tuo tuntuu tosi hyvältä ajatella, puhua ittelleen noin. Ja kai siihen on lupakin, paljonhan tässä tehdyksi tuleekin. Kun oppis tän, niin vois harjotella puhumaan myös muille meille: oot kuule tosi hyvä, katos nyt miten hyvin oot saanu lapset puettua, ja jopa autoon menivät kaikki kiljumatta. Olet onnistunu näissä lähdöissä, sopivan jämäkkä mutta myös lasta kuunteleva. Eikö vaan, etkös voikin olla tyytyväinen itseesi?

Heh, muutetaan Suomi asukasmyönteiseksi, ehkä tänne helpommin mahtuis muutama muukin mukaan, vähän auringonlämpöä ja avaraa mieltä tuomaan meille murjottajille :)