On tässä ollut huonojakin päiviä. Yks kerta lähdin vain ulos kun en jaksanu iltariehujia. Jäi huutaminen vähemmälle kun poistui aikailematta. Ei toki kovin turvallista lasten kannalta, koska sisälle ei jäänyt ketään aikuista, vain vastuulliseksi kohottautunut isoveli. 

Äsken taas meni hyvin. Taustatekijöinä kohtuullisesti ulkona kulkemista eli liikuntaa pitkin päivää, ja iltameno niin että saavuin kotiin sopivasti seitsemän aikaan. Silloin on itsellä sopivasti samantasoinen pirteys kuin lapsillakin. 

Kun iltapalahöpötys ja tuolien renkkaaminen alkoi, aloin vain sitkeästi kertoa tarinaa siitä, miten minun iltani meni. Vaadin yhä uudestaan muun höpötyksen lopettamista, jotta saisin kertoa kuulumiseni loppuun. Samoin kyselin muiltakin, miten oli ilta mennyt. Ja sainpa ehkäistyä sen tyypillisen kakofoniaan yltymisen ja riehaantumisen. 

Samalla hoksasin, että kun lapset lähtevät pois pöydästä, ne on ohjattava kukin tietyn tekemisen pariin, jos en heti voi ottaa vastaan jonoa iltapesulle. Joten kirja jokaiselle nenän eteen ja korvat hörölle etteivät käy ketkään yksissä tuumin vallattomiksi. 

Ja näinpä selvittiin todella hyvin. Riitatilannetta kun jouduin ratkomaan, annoinkin syytössaarnan sijaan syytetylle vihkon, johon sai kirjoittaa omat tunteensa. Ja kun myöhemmin pääsin ne tuntemukset lukemaan, olin hämmennyksissäni, miten viisaasti ja luovasti asia oli paperille esitetty. Kirjallinen ja kuvallinen tunneilmaus onkin tämän lapsen erityistaito, ja me ollaan vain huudettu hänet hiljaiseksi ja nurkkaan saarretuksi. Kun hän näin kertoi tunteensa ilman normaalia kovaäänistä tunnetehostusta, pystyin ottamaan hänen kokemuksensa aivan toisella tavalla todesta. 

Minäkin siis olen luova ja taitava, moneen vuoteen ei vain ole ollut kapasiteettia käyttää kykyjään. 

Ja olen viimein myös todellinen äiti: pystyin sanomaan hänelle sydämestäni: "Rakastan sinua". Ja olen kiitollinen lasten luottamuksesta, tämä on mahtava olo.