Onkohan tämä hyvä vai huono suunta: parina iltana olen ensimmäisten hermostumisten iskiessä todennut lapsille, että menenpä sitten sänkyyn itsekseni, jos ei kerta hampaanpesuapu teille kelpaa. Eilen päätin jopa asentaa kännykkään jonkun pelin, jota voisin ilokseni pelailla, kun odotan, että menisivät itsekseen sänkyihinsä. 

Tämä on ainakin hyvä välivaiheaskel varmaan, että osoitan näin irrallisuutta lapsista. Ja jätän heille itselleenkin vastuuta vaikkapa siitä hampaanpesusta. Kunhan ei kovin montaa päivää menisi niin että he vastustellessaan jäävät ilman hampaanpesua. Loppujen lopuksi kuitenkin se pitäisi hahmottua heille omaksi vastuuksi: heidän hampaitaanhan heidän reikänsä vihlovat eikä minun. 

Ja entäs sitten se, että pelaan, onko se luvallista? Olen ollut tosi tiukka siitä, etten tuhlaisi aikaani joutavuuksiin. Ja käyttäisin aikaa mielellään sekä iltaisin että aamuisin Jumalan kanssa olemiseen. Siitähän se on ollut ainainen syyllisyys, kun en enää lue Raamattua yhtä säntillisesti kuin nuorena: yksi luku joka ilta. 

Mutta eilen oltiin oltu kirkossa, kuulin saarnankin, ja olin kotonakin ehtinyt syventyä aamupuolella Raamatun äärellä, joten ajattelin ihan hyvillä mielin ilahduttaa itseäni pelaamalla kerrankin. Se oli vapauttava kokemus. Mutta mikähän oli syynä siihen, että kännykkä ei antanut minun montaa minuuttia kerrallaan pelata, kun aina sitten sammutti itsensä omin päin?