Jeesus on mun paras seikkailuystävä. Sen kanssa kuljen tätä omaa tietäni, avarissa maisemissa, hiljaisuuden vallitessa. Tai no, minä pölötän, ja Jeesus - yhä vain - kuuntelee hiljaa, yhtälailla uskollisesti aina kuuntelee minua. Tosin, jos jotain kysyn, niin ei epäröi vastata, ja kaikenlaista kuultuaan järjestelee hiljoksiin eri juttuja mun eteen. Niin kuin kerran, ystävän kanssa jutellessa, minulta kysyttiin: "Mitäs sinä tuumaisit kolmannesta lapsesta?" Vastasin remakasti: "Luoja minut siltä varjelkoon" ja mielessäni heitin asian todellakin Jumalan haltuun: hän näkee miten huonosti voin kotona lasten kanssa räätyessäni, joten olkoon ihmeessä hänen vastuullaan, mitä vastuuta minulle meinaa laittaa. Seuraavana vuonna, samoihin aikoihin, sainkin yllätyksekseni tulla raskaaksi. Jumalan hiljaisia kujeita... (Jestas muuten, miten hirvittävän läheltä liippaa samankaltainen tarinan pätkä ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, huh!)

Mutta ihmeen suurempi puoli oli ehdottomasti se, että tuon vuoden aikana Jumala nosti minut tolpilleni taas. Raskaaksi tullessani olimme juuri niinä päivinä palaverissa lastensuojelun kanssa ja totesimme kaikki yksimielisesti, että nythän minä voin oikein mainiosti, ja puoli vuotta jatkunut asiakkuus voidaan muitta mutkitta lopettaa. Joten eipä ollut enää varaa väittää, ettenkö jo tällaista yllätystä jaksaisi, kun kerta ihan viralliseltakin taholta minut todettiin hyvin pärjääväksi äidiksi. Joten siitä sitten lähdettiinkin kohti uutta seikkailua.

Ei olisi kyllä itselle tullut pieneen mieleenkään niiden vuosien perään alkaa uutta lasta ajatella, mutta Jumala kyllä varmuudella tietää paremmin, millä se katkeruus lähtee. Sillä, millä se on tullutkin. Että jos nyt saisinkin olla lasten kanssa vallan iloisin mielin, niin se pyyhkisikin parhaiten pois kaikki nurjat, pinttyneet ajatukset huonoista vuosista. Ja niin päätin, että kun kerta näin on näreet, niin nyt on korkea aika opetella kiitolliseksi. Se on parasta vastalääkettä katkeroitumiseen. Ja näinpä olen kokonaiset yhdeksän kuukautta saanut olla ihan tosissaan sitä: kiitollinen. Vau.