ASMR on hykerrrryttävän jänskä itsensähemmottelumuoto. Olen itse noin muutoin saanut näitä kylmiä väreitä elämässä toisinaan: ensimmäisen kerran muistan lapsena, kun eräs rauhallinen ystävä tuli meille kylään ja väritti pitkään ja säntillisesti. Sitä katsellessa alkoi tulla väreitä. Siinä tärkänä elementtinä oli samanlaisena toistuva liike. Sitähän voisi sanoa vähän niin kuin hypnoottiseksi vaikutukseksi. Tilanne oli muutenkin rauhallinen: hän ei puhunut mitään ja minulla oli täysi rauha katsella hänen värittämistään. Keskittymisen aistiminen antoi tilanteelle kiireettömät puitteet. 

Toinen muisto on lukion ranskan opettaja. Hän taas edusti tätä ASMR-herätteiden toista päätä: ennakoimattomat liikkeet. Hän oli mitä touhukkain hyppelehtijä luokan edessä. Hihkui puhuessaan, käännähteli yks kaks taululle kirjoittamaan jotain, ja "sinne hipsu, noin!" huikkasi meille täynnä intoa, kun hipsautteli aksentteja paikoilleen. Sitä katsellessa alkoi itse siirtyä kai jotenkin tavallistakin passiivisempaan tilaan: hänen hallitsevuutensa jätti meidät yhä turvallisempaan katselijan rooliin, niin kuin teatteriesityksessä. Jokainen sekunti oli intensiivinen kokemus, mutta kuitenkaan ei itse tarvinnut mitenkään reagoida. Aloin siis saada väreitä hänen tunneillaan, ja nimenomaan hänen taululle kirjoittamistaan katsellen. Hän keskittyi siihen kirjoittamiseensa niin kouriintuntuvan vahvasti. Upeaa käsialaa, tenhoavan nopealla vauhdilla, tarkkaa jälkeä. Äkkinäisiä käännöksiä, vahva ote. Kokemus oli niin autuaallinen, että aloin odottaa sitä jo ennen tunnin alkua, ja jossain vaiheessa minä aloin väreillä voimakkaasti jo hänen luokkaan saapumista odottaessani. Melkoista huumaa. 

Ala-asteella myös erään ystävän luona tehtiinkin toisillemme ihan tarkoituksella väreitä. Vaikka kevyesti kynsillä selkää pitkin liu'uttaen. Minun kannaltani on ollut hyvin harvinaista elämässä, että voi muiden kanssa olla kehollisen nautiskelun ääressä, tai edes oleskella lähekkäin. Kotona en juurikaan perheenjäseniä koskettanut enkä kavereidenkaan kanssa yleensä. Kai se tuntui jotenkin liian seksuaaliselta, ja tämä väreitä tehnyt kaveri olikin kyllä harvinaisen tuttavallinen seksuaalisuutensa kanssa. Aiheutti pahennustakin...

Tällaisia kokemuksia siis voi ASMR olla. Ja nykyään on YouTube täynnänsä viedoita, joissa ihan tarkoitukselliseti tehdään triggereitä, jotta katsoja voisi lillua autuaallisesti väreidensä keskellä. Ensimmäinen näkemäni video sisälsi dominonappuloiden paketoimista hitaasti silkkipaperiin. Ah. Se oli mahtavaa, ja olin ihan äimänä että tällaista herkkua voisi saada missä ja miten paljon vaan, kun nyt netti on olemassa. Siihen aikaan en kuitenkaan näitä enempää kalastellut. ASMR:n käyttö tuli minulle päivittäiseksi näinä vuosina, kun tarvitsin kipeästi keinoa paeta lasten riehuntaa ja rentoutua. Aloin siis paeta luurieni suojaan joka ilta, kun melu kotona yltyi eikä minulla ollut keinoja rauhoittaa lapsia. ASMRrrhhhh...

Ja tietysti siihen voi jäädä myös koukkuun. Videoiden luokse etsiytymisen houkutus ärsyyntymistilanteissa oli toisinaan vastustamaton ja aikaa videoiden ääressä on kulunut usein enemmänkin kuin välttämätöntä olisi. Kyllä ne vaan on niin lumoavia. Ja aina voi valita seuraavan videon, joka ehkä on vieläkin parempi... Näissä jos missä jää kanavaralli päälle. "Taas uusi ppomon video, tämä on kyllä paras asmrtisti. Tai no itse asiassa vähän tylsää kuitenkin, mistähän saisi jotain vaihtelua. Tuolla on ylipaljon meikkiä, toi taas touhottaa liikaa. Ja tämä tyyppi tekee myös reikihoitovideoita, en halua sekaantua itämaisiin uskontoihin. Tuolla taas on aavistuksen haparoiva ote, mä haluan aistia täydellisen keskittyneisyyden. Tämä taas selittää omasta elämäntilanteestaan, minusta esiintyjän pitäis keskittyä katsojaan täysillä eikä höpöttää omasta kiireestään tässä." No niin, ja missäs on se rento keskittyminen ja paikoilleen asettuminen? Suoritukseksi ja hoseltamiseksi se meni sitten kuitenkin. 

Mutta tiiättekö mitä, mä löysin yhden aspektin, mitä asmr-ilmiön takana saattaa olla. Olin metsässä, kun tajusin, että tämä ympärillä suhisevien puiden ääni antaa minulle juuri sen, mitä asmr:ltä haen: kokemuksen olla turvallisen ympäristön keskellä. Olen huomannut, että videot rentouttaa parhaiten, kun niissä on jatkuva äänimatto kertomassa aisteilleni siitä, että olen pehmeästi ympäröity. Ajattelinkin joskus tehdä itse videon, jossa olen peiton alla ja leikin olevani teltassa, luen siellä iltasatua tai jotain. Siitä pitäisi saada ääni laadukkaasti nauhoitettua, että ympäröivän peiton suhina välittyisi sopivan kuuloisena videon katsojalle. 

Mutta tästä metsäoivalluksesta minä tulin uuteen ajatukseen: tuleeko väreilevä olo siitä, kun saa yhteyden vauva-aikaisiin oloihinsa?

Minä vain makaan ja seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu. Joku puhuu minulle edessäni. En ymmärrä sanoja, mutta toisesta tulee tosi ystävällinen olo. Hän ei jätä minua vaan häärii ympärilläni. Kuulen puuhailun ääniä eri puolilta päätäni. Hän silittelee minua, opin arvaamaan, mistä päin kehoani milloinkin tulen kokemaan tuntoaistimuksen, kun seuraan, missä hänen kätensä milloinkin kulkee. Päivä päivältä aavistan yhä paremmin, mitä hän milloinkin on aikeissa minulle tehdä. Kuitenkaan ei koskaan voi olla varma, mihin hän kulloinkin koskettaa minua. Olo hänen hoidettavanaan on turvallinen: koskaan minulle ei satu tai tunnu kurjalta, kun hän hoitelee minua. 

Tasainen, leppeä ääni. Liikkuvassa sylissä lepääminen. Tiedän, ettei hän jätä minua. Hän on tässä, kun herään. Nukahdan hyvään mieleen.