Minua ainakin Jumala tuntuisi rohkaisevan siihen näinä päivinä. 

Olen ison kynnyksen huipulla ja kokeilen varpaallani, miltä tällä uudella puolella tuntuu. Miltä täällä näyttää ympärillä. Hyökkäävätkö ihmiset vihaisina minua kohti, sanovatko minun olevan väärässä. Joudunko isketyksi takaisin entiselle puolen verissäni ja hulluja kuvitelleena. 

Mietin, voisinko hyväksyä itseni sellaiseksi kuin olen, esimerkiksi tämän hermostumisen kohdalta. Ehkä ei ole mahdollista päästä irti näistä hermostumisen hetkistä, vaikka korjaisin menneisyyteni vauriot kaikkialta. 

Tai ehkä sokerin pois jättäminen ja terveellinen ruoka, ja puolen vuoden päästä tervehtynyt kroppa saisi minusta kunniallisen ja yhteiskuntakelpoisen äidin...?

Tai sitten edelleenkin - ei. Ehkä minut on luotu juuri tällaiseksi, olen tosi herkkä ympäristön melulle ja hälyisyydelle. Siis nimenomaan omien lasten reuhaamiselle. Tai kukaties minut luotiin vähän kestäväisemmäksi, mutta se alkuperäissuunnitelma on jo kovasti kärsiny ja ropsahtanu. Kumminkin, voisiko olla niin että ominaisuuteni on tällanen suuri herkkyys, ja siitä seuraa paljon hermostumista, kun ympäristöni häiriköi minua. 

Aion ja haluan ehdottomasti eheytyä menneisyydessä iskostuneista vahingollisista ajatuksista ja toimintatavoista, mutta ehkä sekään työ ei muuta minua tyyneksi. Toki onhan minun osattava elää lasten kanssa niin etten käy niitten kimppuun. Mutta kenties ei ole tarpeen tavoitella sitä, että kestäisin kaiken ihan nätisti ja rauhallisesti. I don't know. 

Saisinko minä rakastaa itseäni, vaikka olenkin - tällanen  ?