Parempi päivä!

Perhetyöntekijä kehui, että olen edistynyt paljon syksyyn verrattuna, hallitsen hermostumiseni selvästi paremmin. Ja totta se kai onkin. Juuri jutellessamme lapset äityi riehumaan olkkarissa, mutta minä en hiiltyny heti punaiseksi ja huutavaksi. Ja aivan - sittenpä lapset kohta taas laantuikin, kun tämä tilanne ei enää tarkoittanut automaattisesti suurta pauhaamista ja episodia. Ja me jatkettiin jutteluamme, minun ajatukset sai jatkaa kulkuaan vapaasti virraten ilman pyörremyrskyni puhkeamista. 

Joo, elämä on todellakin paljon sujuvampaa kun ei tarvii montaa kertaa päivässä olla aivan hajalla huutamassa, kun ei vaan kestä. Saattaa selvitä vastoinkäymisestä ilman että tulee "mä en kestä tätä"-olo. Kyllä se korvan takana kuiskuttelee, mutta en silti lamaantunu vaan etenen useimmiten. 

Lähtiessään perhetyöntekijä totesi, että eipähän meistä kenestäkään valmiita missään vaiheessa tule. Ja nyt sille lauseelle oli tilaa minussa. Uskoin sen, ja otin vastaan. Ja kohta katselin olkkarissa keikkuvia laatikoita, joissa on muutama projekti vielä vaiheessa, ja katsoin kaikkea iloisesti! Laatikotkin kuuluu ihan kivaan elämään, ei ne tarkota sitä että minä olen kesken ja jotain koko ajan pitäis. Kaikilla muillakin on jotain vaiheessa, pitkin olkkaria taikka muualla. Tai jos onkin joku, kellä on siisti koti, niin olkoon. Tämä on kuitenkin ihan tavallista ja osa elämää. Elämässä ei tarvii olla kaiken aina järjestyksessä. 

Ps. Ja iltarukouksessa tuli ihme ja onni: Rukoilin lasten kanssa ääneen ja tajusin, että anteeksianto tarkoittaa sitä, että eilisiä ei enää marista. Ei kenenkään eilisiä tekosia. Kukaan ei ole tuhma, ei laiska taikka ilkeä. Huomenna me ollaan kaikki puhtaita, ja SUURESTI ILOISIA!