Kun lapset leikkivät omien silmien ulottumattomissa, niin silloin pitäis tietysti olla sen verran kuulolla, että huomaa, jos tekeillä on jotain luvatonta. Minä oon varsin hyvä unohtamaan toisessa huoneessa oleva lapset, en edes muista montaa tapausta, jolloin olisin ajoissa kuullut, että nyt olis mentävä tarkistamaan tilanne. Laittakaa lisää tapauksia, mulla on tosi lyhyt lista!
 

• "Täytyy tulla alas kun ei tämä kestä..."
• "Lammasten keritsiäiset! Lammasten keritsiäiset!" (Tyypit siis ramppasi pitkin taloa tätä hokien. Kun vihdoin hoksasin vilkaista, niin siskolta oli jo lähteny tukkaa ja paidan kauluksessa reipas lovi...)

Tuo viimeisin hauska muisto on monen vuoden takaa... Mitähän mä oon tehny nämä viime vuodet kotona... Vai onko meidän lapset vaan niin kilttejä, ettei ne tee mitään tuhmuuksia? Tekisinkö sitten listan tilanteista, jolloin olen kuullut 'jotain' mutta jättäny reagoimatta:

• Tuolin raahaamista, oletettavasti kirjahyllyn viereen.
• Lorinaa kylppärissä, pitkään.
• Tietokoneen raivokasta nakuttelua, kun sisäänkirjautumiseen vaadittaisiin salasana, eikä lapsella ei ole lupaa koneelle.
• Iskän herätyskelloradion rämppäämistä.
• "Istutaan tässä nojilla, istu sinä siinä niin minä istun tässä."
• "Me tarvitaan kissanruokalautaset."
• Parvekkeen ovi aukeaa.

Mutta, sanoo äiti mitä leveimmin hymyillen, mitään ei oo kuitenkaan sattunu! Paitsi yks ryskis toissapäivänä, jota oli tarkemmin ajateltuna edeltänyt vähän pienempi ryskis... Olikin eka kerta kun oli yks tyttö täällä tytön kaverina eikä veljeä ollenkaan, se taisi olla kovin innostavaa. Piti esitellä myös ylähyllyllä olevat tavarat.

Tottahan meidän vanhempien velvollisuus on pitää koti tarpeeksi turvallisena, ettei mitään kohtalokkaita, selkeitä vaaran paikkoja ole. Mutta minä oon huomattavasti miestäni enemmän myös sillä kannalla, että onhan niiden lasten itsekin opittava järkeään käyttämään. Ja paksut kallothan niillä on...