Ajamassa pimeää tietä,
tihkuttaa,
mieli etenee synkkää kuilua. 

 

Matkalla mummolaan, takana lapset, etupenkki tyhjä.
Ei miestä, sormuksia enää. 
Kohahduttavia uutisia minulla kerrankin. 

Ollapa jotakin, millä saisin huomiota. 
Saisin myötätuntoa, lohdutusta, muut tuntisivat jotain minun puolestani. 
Ihan suruakin. 

Mutta on vain kahdestuhannes viides päivä tätä elämää, jota en jaksa.

 

Kuussataa kilometriä Turkuun.
Edessä huominen, leikkaus, tuntematon kuilu sen perässä.
Onko elossa, liikkuuko sormet, tunteeko minua enää.
Kyyneleitä molemmat hihat täynnä.

Mutta ei minulla. 
Ei edes parkuvaa vauvaa, jonka ystävät ottaisivat minulta. 
Vain kaksi sosiaalista ja reipasta ihmisten ilahduttajaa. 
Joita minä en jaksa. 

Ei sen kummempaa. Kahdestuhannes viides päivä.

 

Ajoimme ilahduttamaan ystävää, joka esiintyy näytelmässä.
Mutta kesken näytelmän ohjaaja kääntyy penkissään minuun päin, hän nousee ylös
Sinä olet Superäiti!
Silmät innostuneina: Sinä olet Superäiti!

 

Joka päättää nousta huomenna ylös puoli tuntia ennen lasten herättämistä, 
sen kahdennentuhannennen kuudennen kerran.