Varon monia näkymättömiä vaaroja: kaupungilla en koske mihinkään syötävään ellen saa pestä käsiäni, kotona vältän mikron käyttöä enkä anna lasten puhua kännykkään, lapsille huudan jos ne istuu mihnkään paljain pyllyin, koska saattaa olla kihomatotartunta, mistä ei vielä tiedä. Tänä iltana hajos kylppärin peilikaapin ovi, ja nyt on pienenpieniä, valossa näkyviä lasinsiruja pitkin kämppää, sänkyjä myöten. Meillä on jo yks harrastukseen harjaantunut jälkeläinen: poika otti esiin kroksit, koulutti pikkusiskon käyttämään niitä aina vaaravyöhykkeen läpi kulkiessaan, kirjoitti vieläpä muistutuslaput asiasta. Pyysi apua, että saisi kengät piirrettyä kunnolla, mutten joutanu auttamaan kun vaihtelin lakanoita ja mietin, mille riittää ravistelu parvekkeella, mille ei.

Mutta mitä vielä näkymättömämpiä vaaroja täällä vaaniikaan? Negatiivisen ajattelun ilmapiiri: moiti, hermostu, syyllistä, muista aina rankaista. Ilmassa hilluu milloin ohuempi, milloin paksumpi pelko: kohtako se vihastuu, kohtako taas lentää nuolet naamaa päin. Entisessä asunnossa oli aina jäykkä tunnelma: milloin alakerrasta huudetaan tai koputetaan lattiaa vihaisesti? Ääk, taas tein väärin! Ei tästä tule ikinä mitään.

Se on kyllä semmosta seittiä, että etpäs hevillä pääsekään irti. Etkä edes välttämättä huomaa olevasi aivan kapaloituna.