It's been a long time. Olen ollut pirteä, sujuvaan elämään kykeneväinen. Kunnes tuli pari päivää, jolloin lapset olikin koko ajan ympärillä kotona, eikä meinannu töitäänkään saada tehtyä. Ja olo sukelsi pinnan alle. Ensimmäisenä sellaisena iltana tajusin, että tästä on päästävä nopeesti ylös. Kun etenee "en jaksa"-tilassa, se jaksamattomuus tulee äkkiä ainoaksi ajatusympäristöksi, ja sitten siitä ei jaksa ponnistaa pois. Eipä siitä päättämällä taikka yrittämälläkään pois silti päässyt. Tänä iltana sitten kuitenkin on sen verran tuulahtunut olo, että tuli iltapinkfloydia kuunnellessa olo, että vois kirjottaa tänne. Eli kerrankin sellanen sopiva tila pohjan ja pinnan välillä: tarpeeksi synkkääntynyt että tahtoo tulla kuulluksi täällä kuvitellun yleisönsä ääressä, mutta tarpeeksi kirkastunut, että jaksaa jotain ajatella sanovansa. 

Yhden asian ainakin tässä olen eteenpäin oivaltanut, tai myötänyt. Kun pohjalta löytymisen illan jälkeisenä aamuna yritin vaalia hyvää mieltä ja sopua, totesin, etten onnistu. Ja tulin myöhemmin hoksanneeksi, että minä voinkin viimeinkin myöntää tämän: minulle on jotkin asiat vaikeita. Pahalla tuulella ollessani on vaikea ponnistaa hyvän mielen varaan. Lisäksi on vaikea saada aikaiseksi lukea Raamattua niin paljon kuin terveellistä olisi. Yksinkertaisesti myönnän sen. 

Tässä on jotain uutta, ovi raollaan eteenpäin. Itseään silmiin katsoneiden huoneeseen. 

Ps. Olemme ilmalaivoja, ruokakunnittain tyhjyydessä ajelehtivia yksiköitä, ei tietoa laskeutumispaikasta tai -ajasta. Vaaraksi kukin toisillemme, ei pidä lähestyä. Saattaa olla, että räjähdämme. Sillon räjähtäisitte heti tekin. 

Koululaisilla on etuoikeus repiä totisista asioista vitsiä. "Me aina yskästään reippaasti kämmeneen ennen kun ojennetaan kättä kaverille", vai miten tämän näppärästi näytetyn eleen nyt sanoin kuvailisi. 

Tästä väikähti mieleen yks kammottava tarina. Sain kalastettua hatarilla muistikuvillani netistä esiin kirjan nimen: Decamerone. Siinä 17 ihmistä pakenee Firenzessä riehuvaa ruttoa eristyksiin jonkin linnan sisälle. Viettävät siellä aikaa, kertovat tarinoita toisilleen. Keksivät pitää naamiaiset, mikä hauska ajankulu! Kunnes naamiaisissa väki hiljenee, kun näkevät muiden keskellä kävelevän käärinliinoissa kulkevan kumman hahmon. Kuka kumma kehtaa vetää näin rankkaa huumoria ympärillä vaanivan taudin tappavuudesta...?

"Kröäh KRÖÄH!"