Ei hätää, en ollut kuolemaisillani. Ei siis vilistänyt elämä silmien ohi filminauhana. 

Mutta jotain sinne päin tulin tehneeksi! Tulin ulkoa ja huomasin, että olen väsynyt ja kylmästä kankea, parasta varmaan istahtaa hetkeksi ihan vain olemaan, antaa kropan saavuttaa hyvä olo. 

Istuin nojatuoliin, mietin, mitä ajattelisin - miten saavuttaisin hyvän olotilan myös mielelle. Päätin istua siinä ainakin kuudenkymmenen hengityksen ajan. Tein kerran aikaisemminkin niin, ja se oli varsin tehokas tapa kokea sitä, että ei ole kiire lähteä mihinkään just nyt. Minulla on vielä montakymmentä hengityksenvetoa aikaa olla omassa rauhassani. Ihan kuin olisi ollut avarassa paikassa, vaikka mäellä, ja katsellut kauas ympärilleen. Ja sen jälkeen tuli hyvin levollinen ja kiireetön olo. "Minulla on kyllä aikaa olla rauhassa. En hätiköi minnekään.". 

Tällä kertaa ajatukset oli vikkeliä ja päässä alkoi vilistää ensin tämänaamuiset ajatukset, sitten eiliset, sitten nousi esiin viimeviikkoiset. Ja totesin, että antaa mennä vaan, minä pistelen ajatukset marssimaan jonossa tästä hetkestä koko ajan taaksepäin. Ja päätin kulkea taaksepäin vuosi kerrallaan, joka vuodelle annan aikaa aina yhden sisään- ja uloshengityksen verran. Huh, lähti iso pyörä pyörimään tasaista vauhtia. Ja olipa tosi ihmeellinen olo katsella tasaisessa rytmissä kaikkia vuosiaan taaksepäin. Hengitys oli riittävän rauhallinen, niin että yleensä sain kerkesin jokaisen vuoden mielikuvaa vähän tarkastella. Joutui siinä kyllä piiskomaankin itseänsä, ettei jäänyt pitemmäksi aikaa viipymään niissä ihmeen elävästi eteen tulevissa kokemuksissa. 

Ja niin sitä huristelin, takaperin lapsuusvuosiin asti. Ja koska kuusikymmentä ei tullut vielä täyteen syntymäni kohdalla, jatkoin samalla vauhdilla vielä pitemmällekin taaksepäin. Katselin, miten kuvittelin äitin ja isän elämän kulkeneen heidän tapaamisensa aikoihin ja ennen sitä. 

Silloin huomasin saman ilmiön, kuin kerran aikaisemmin dubloilla omaa elämänkaarta rakennellessani. Rakensin silloin pylvään, jossa oli yksi palikka jokaista elämäni vuotta kohti. Tein viereen toiset tornit myös muita perheenjäseniäni kuvaamaan. Ja lopputulosta katsellessa hämmästyin, kun huomasin, että eihän siinä ole kuin yksi tai kaksi palasta sitä elämää, jolloin asuin ihan itsekseni. Että näin pienessä ajanjaksossako minä olen identiteettini rakentanut aikuiseksi. Eipä ihme, että ovat jotkin asiat jääneet vähän heiveröisiksi, niin kuin omien elämäntapojeni tunnistaminen ja arvostaminen. Ja sama ilmiö lienee ollut myös minun vanhemmillakin: eivät he kovin montaa vuotta ole eläneet yksikseen, ennen kuin ovat naimisiin toistensa kanssa menneet. Joten heräsi myötätuntoisen, toverillinen ajatus äitiä kohtaan: samanlaisia etsimisiä ja löytämisiä hänkin on joutunut tekemään näin lastenhoidon ohessa. Etsimään oman itsensä arvon. Omat tapansa, verraten niitä edellisen sukupolven menoon. 

Joten jänniä löytöjä virtaa elämässä tätä nykyä. En jaksa alkaa edes kertoa, mitä kaikkea hyvää eilenkin tapahtui, kun muuten tulee liian pitkä teksti yhdellä kertaa luettavaksi. Ja tuota äsken kokeilemaani "elämänskannausta" suosittelen kokeiltavaksi muillekin! Toki sen voi tehdä rauhallisemmassakin tahdissa, itse voisin joskus kokeilla kaksi hengitystä per vuosi. Ja voihan sitä työstää paperilla tai vaikka lattiaa pitkin kuvitteellista aikajanaa kulkemalla.