Arkistojen aarre: En ole juuri muistanut tätä blogiani pitkiin aikoihin, mutta nyt huomasin, että näin upea teksti oli jäänyt luonnosvaiheeseen aikanaan. Pistetään nyt vielä ilmoille! Varsinkin kun samanlaiset ajatukset ja tunteet ovat ilmassa juuri nytkin!!

*****************************************************************************************************

Silloin, kun meillä ei ollu vielä lapsia, niin mulle oli ihan mahdotonta kuvitellakaan, millaista elämä sellaisen kanssa olisi. (Siis sellaisen, yksikössä, kahta nyt ei osannu ottaa kysymykseenkään) Hirvittävää, mitenkä sellaisen kanssa osaisi olla, huh! Ja kun sitten sokeasti Jumalaan luottaen ehkäisyn jätimme pois ja ensimmäisen sellaisen saimme, niin joka tapauksessa ajatus kahdesta tuntui taas ihan mahdottomalta: miten nyt SELLAISESTA voisi selvitä? Noh, sellainenkin innostuksen puuska aikanaan ilmaantui ja toisen lapsen saimme. Muistan, että vauva oli kolmisen viikkoa vanha, kun tuumasin, että kyllä minä nyt selviän, saat mennä töihin jos sellaista saat, sanoin miehelleni. Ja kohtapa järjestyikin työhaastattelu, ja puolentoista vuoden ajaksi työtä sillä erää.

Ja minä selviydyin ihan kohtuullisesti kahdesta lapsesta, noin käytännössä. Kauppareissut, nukutukset, kaiken sen perustouhun rytmittäminen, siinäpä ne tärkeimmät toimet, kun nyt muistelee toisen lapsen vauva-aikoja. Sivuun jäi yhteinen aika miehen kanssa, omat säännölliset harrastukset, oma vapaa-aika. Ja lisäksi jäi muodostumatta sellainen kovin kiinteä suhde tähän toiseen lapseen, ainakaan en enää muista juuri yhtään mitään hänestä noilta ensimmäisiltä vuosilta. Valokuviakin on tosi niukalti, kaipaisin nähdä kuvia minusta ja vauvasta yhdessä tuolloin.

Ja kun hiljalleen ajatuksiin hiipi tympiintyminen, liian vaikeat nukutukset ja rasittava uhmaikäinen, niin aloin kääntyä katkeraksi. Ajattelin yhä useammin, miten kadehdittava osa onkaan niillä, joilla ei ole lapsia. Saa mennä ja tulla, käydä teatterissa, olla ulkona illalla, olla vapaa tästä hellittämättömästä vastuusta olla aina lasten kanssa. Ja sittenpä olikin jo toivo heitetty, ja ilman sitä ei enää halua jaksaa mitään hankalaa. Ja kysymys kolmannesta lapsesta: "Luoja minut siltä varjelkoon".

Jos silloin olisin edes koettanut kuvitella, millaista on elämä kolmen lapsen perheessä, olisin lisännyt kahden nykyisen lapsen yhtälöön vielä kolmannen - quel horreur!! Edelleenkin mieli oli niin kiinni nykyhetkessä, ettei olisi osannut laskea eteenpäin: kohta lapset on vähän itsenäisempiä, tämä nykyinen nukutusten ja kiukuttelevan lapsen kauheus hellittää kyllä, alle vuodessa ihan varmasti. Vuosi - ihan käsittämättömän pitkä kidutuskammio, jos olisi yrittänytkään ajatella elämää eteenpäin.

Mutta niin se notkahti kamelin selkä, Jumala näytti kykynsä ja asetteli rivakkaan tahtiin meidän elämää taas tasaisemmalle mallille. Pois vaikeat nukutukset, uusi, homeeton asunto, hyvää tsemppiä lastensuojelun työntekijöiltä, itseä eheyttävä Krito-kurssi, ja lapset hoitoon päivisin. A vot, äiti oli selvinnyt pahasta, mutta koko ajan se kaikki pelko kummitteli vielä takaraivossa. Että pienten lasten kanssa elämä on kamalaa, brrh olkoon!

Ja niin otti Jumala minua sanasta kiinni, ja varjeli minut jäämästä loppuelämäksi moisiin katkeriin aatoksiin. Hän antoi vauvan, uuden lapsen, joka käänsi koko perheen sydämiä valoisammaksi ja avoimemmiksi. Ja kertakaikkiaan, on se minun aavistus pitänyt paikkansa, että tällä tavoin pääsen lopullisesti pois siitä synkeästä suostani, lopetan ajattelemasta katkerasti äidin osasta. Nyt olen iloinen, koen olevani jopa vapaa, pohjimmiltani. Niin hyvin olen saanut nyt voida, niin paljon viettää aikaa omassa rauhassani, ja iloita sydämeni kyllyydestä oman vauvani kanssa.

Tämmöinen näky ei mulla aikaisemmin mennyt kaaliin: miten voi joku (monen lapsen) äiti näyttää tyytyväiseltä, vaikka joutuu elämään niin monen häirikön ympäröimänä kotonaan. Nyt näyttää siltä, että salaisuus ei olekaan se äiti, vaan se, että perhe-elämä kaikkiaan on kestävällä pohjalla ja lapset ok. Silloin taistelin vain itseni kanssa, ajattelin, että minun täytyy muuttua paremmin tätä kauheutta sietäväksi. Mutta olikin mahdollista muuttaa se kauheus mukavammaksi. Hoo, vuoret siis voivat kävellä, tai hyppiä muhammedin luo.