Pidän uskovana esikuvana mielessäni aina sellaista menevää ja tehokasta uskon sankaria. Sellaista, joka kovaan ääneen osaa kertoa näkynsä, selittää seikkaperäisesti eri ihmisten tilan ynnä vision heidän uskoonsaattamisekseen, vaikuttaa taitavasti ja vaivojaan kaihtamatta julkisuudessa ja kerta kaikkiaan on erehtymätön ja vakuuttava Jumalan soturi.

Tänään oli harvinainen aamu: heräsin koko huushollista ensimmäisenä. Nappasin sitten aamupalakulhoni viereen Raamatun, ja siellä oli Jeesuksen kutsu ensimmäisille opetuslapsille. ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” Hmm, Jeesus siis sanoikin että ”minä teen” eikä että ”tehkää itsestänne”. Tässä paljastui kyllä heti, että minä kuvittelen omasta osastani liikoja: että minä voisin jotenkin ahkeroimalla, opiskelemalla, puurtamalla, kouluttautumalla tai muutoin omalla tekemiselläni tulla paremmaksi uskovaksi. Kerrassaan, se onkin Jeesuksen osuus asiasta, ja minun vain tarvitsee ’seurata’. Vaikea käsittää.

Sitä paitsi, Matteuksen evankeliumissa kertomus jatkuu hyvin pian toisellakin asioita päälaelleen kääntävällä opetuksella. Autuaita ovat hiljaiset, rauhantekijät, murheelliset, vanhurskautta janoavat, vainotut. Todellakin, ei suuriääniset, isovisioiset, hyvin tunnetut, erehtymättömät ja kaiken kokeneet…

Kotiäiti ei ensi hätään kuulosta mielessäni olevan uskonsankarin päätehtävältä, mutta minun päätehtäväni se kyllä välttämättä on. Ja sen tiedän myös, että sen nimenomaisen tehtävän Jeesus on minulle nyt eteen pistänyt, siinä kulkee minun tieni seurata Rakastani. Tässä tehtävässä saan siis aina uudestaan etsiä ja löytää asenteeni eteenpäin, vakuuttua, että tätä tietä Jeesus edeltä kulkee ja olen oikeita askelia seuraamassa. 

Tällä tiellä, kuten varmaan jokaisen reitillä, yksi jatkuva haaste taitaa olla löytää tekoihinsa rakkaus. 

Tulkoon vaan silmitön talvi,
hyytyköön maa.
Rakkauden riepuun me kietoudutaan.
Tulkoon vaan silmitön talvi,
järjetön sää.
Meitä ei kylmetä routa ja jää.

                             Miljoonasade: Silmitön talvi